Enkkua ja tapakoulutusta

Yllä kuvia Dakarin yliopiston kampusalueelta. Palmuja, kauniita rakennuksia ja rapistuneita seiniä. Asuntola oli jännä paikka. Random-opiskelija heittäytyi oppaaksi ja talsimme pieneen koppiin, joka toimi huoneena parille opiskelijalle. Välillä voi kuusikin opiskelijaa punkata samassa huoneessa. Suomalaiserakolla voisi olla vaikeaa.

Moni Santhiabassa on ollut kiinnostunut englannintunneista, joten minä ja Anu olemme niitä pienimuotoisesti antaneet. Olemme ostaneet liituja, enkun alkeiskirjoja ja miettineet, että mitäs sitä vois käydä läpi. Anulla on ollut alusta saakka mekaanikko-poika vakituisena yksityisoppilaana. Minulla on ollut useampi enkun oppija: eräs käy 2-3 kertaa viikossa, jolloin keskustelemme englanniksi eri aiheista ja käymme rennosti läpi sanavarastoa. Viime kuukausien aikana presidentinvaalit ovat olleet paljon tapetilla, joten olemme luonnollisesti käyneet läpi Senegalin poliittista tilannetta ja sen koukeroita. Keskustelumme suomalaisen ja senegalilaisen avioliiton ja perhe-elämän eroista ovat myös olleet äärimmäisen kiehtovia. Tämän lisäksi minulla on ollut useampi (hyvin epäsäännöllinen) oppilas. Täällä on usein perusajatus, että "Välillä pääsee, välillä ei". Se, että olemme sopineet tunnille ajankohdan, ei ole mitenkään kiveen hakattu. Tuhottoman monet kerrat olen istunut odottamassa liidut ja kirjat kourassa. Ihan turhaan, sillä oppilas ei usein yksinkertaisesti tule paikan päälle. Siihen on jo tottunut, parasta on ottaa ihan rauhallisesti ja juoda vähän kahvetta. Odotella täällä saa. Aina. Tilanteesta tekee hivenen oudon se, että monen moni ihminen kyselee tuntien perään ja haluaa ehdottomasti tulla. Jopa vaatii tunteja. Mutta ei sitten tulekaan, tai tulee vaihtoehtoisesti todella myöhässä. Tunnit täytyy myös yleensä pitää myöhään illalla klo 20-22 tai viikonloppuisin, sillä muulloin monella on koulua tai töitä. Kaikesta tästä huolimatta enkuntunteja on ollut todella kiva pitää. Oppilaat ovat ihania ja liitutaulun edessä on mukava olla. Onhan sitä saanut myös kerrata myös aakkoset ja etsiä vaaleihin liittyvää sanastoa!

Ellei asia ole tullut selväksi hassujen höpinöitteni kautta, viihdyn täällä oikein hyvin. Olen jo miettinyt, että tänne haluaisin takaisin. Luulen, että tähän paikkaan jää koukkuun. Haluaa saada lisää. Täällä tulee usein sellainen olo, että kansojen välillä ei ole eroja ja että me olemme kaikki lopulta hyvin samanlaisia. Silloin hymyillään, hörpitään teetä ja puhutaan koulutuksen tärkeydestä. "On est ensemble." Aika usein tulee tosin hetkiä, jolloin oivaltaa, että "Tuo tyyppi elää ihan täysin eri maailmassa kuin minä tämän asian suhteen. Ei ymmärrä." Tosin se tunne on tullut minulle myös Suomessa, mutta täällä se on (tietenkin) korostuneessa asemassa. Senegalilainen käyttäytyy oman maansa kulttuurin, normien ja odotusten mukaisesti. Santhiabaan tupsahtanut suomalaistydy yrittää puolestaan käyttäytyä kotimaansa tapoja kunnioittaen. Eivät aina mene ihan yksiin. Suomalainen voi esimerkiksi ajatella, ettei mene naapurin luo vierailulle, koska ei halua häiritä. Senegalilainen naapuri sen sijaan pohtii, että miksi se suomalainen ei ikinä tule tervehtimään ja keskustelemaan. Vähänkös outo ja epäkohtelias tyyppi! Santhiabassa monet kommentit, vitsit ja tavat toimia ja esittää asiat voivat tuntua suomalaiselle oudoilta tai välillä jopa töykeiltä. Kuten "Maaria, annatko mulle kännykkäsi lahjaksi? Osta mulle parfyymia!.. Ai, miksi et?" Sama toimii tietty myös toiseen suuntaan. Täällä olen saanut kuulla, että jokin sanomani asia on ollut epäkohtelias, vaikka omasta mielestäni se on ollut täysin neutraali ja jopa kohtelias asia. Noh, tekevälle sattuu. Ja matkalaiselle sattuu sitäkin useammin. Sitä paitsi, olisi sitä voinut Ranskaankin mennä patonkia mussuttamaan, jos haluaa minimoida kulttuurierot. Tai Ruotsiin risteilylle.

Sinä et ole mannekiini, ethän?

(Kato car rapide! Paras tapa matkustaa.)

Täällä voidaan olla aika suorasukaisia. Välillä olen aivan varma, että rakas veljeni on ollut yhteydessä paikallisiin."Mutta Maaria, miksi sä et treenaa?" on tuttua turinaa kotikonnuilta. Kysymykset liittyen fyysiseen laiskuuteeni ovat täällä hyvin yleisiä. Usein suurin ihmetyksen aihe on "Miksi ihmeessä et treenaa? X (joku suomalainen) juoksi. Y (toinen suomalainen) hölkkäsi." (Ovatko kaikki keskuksen suomalaiset olleet urheilufanaatikkoja kysyn minä?!) Tai: "Siis sinä et taida ollenkaan urheilla."Olen nähkääs jo vähän pullea ja tätä menoa paisun lisää. Ihan oikeassa ovat. Hassuin keskustelu oli pojan kanssa, joka puhui kauniista mannekiineistä pienen tovin. "Juu, ovat ne mannekiinit nättejä", sanoin. "Sinä et ole mannekiini, ethän?", oli pojan lopetus tälle keskustelulle. En usko, että näiden kommenttien tarkoituksena on loukata. Kyse on todella arkipäiväisistä kommenteista, joiden jälkeen höpistään jostakin muusta. Kerroinko muuten, että minulta on leikkimielisesti pariin otteeseen kyselty halukkuudesta osallistua naispainiin. Mitäs tuohon sanoisi? Lol? (Jos joku kokee tämän kirjoituksen olevan ristiriidassa noin viikon takaisen "Olet kaunis juuri sellaisena kuin olet diibadaaba"-jutun kanssa...Tiedän.)

Edellispäivänä olin kipeä. Muutenkin residenssissä on vähän sairasteltu kuluneella viikolla. Minulle nousi kuume ja lisäherkkuna tuli ihana vesiripuli. Muumioiduin päiväksi kaislahuoneeseen ja yritin etsiä sopivaa asentoa. Iltapäivällä noin parikymmentä miestä treenasi sisäpihalla. En kehdannut mennä(ainokaiseen)vessaan moneen tuntiin, kun en halunnut laahautua heidän ohitseen hikisenä ja haisevana tarhapöllönä. Kun menin sitten vessaan (Floran potta ei houkutellut) ilahdutin viereisessä suihkussa olijaa mahtavalla ääniskaalalla. (Pyydän anteeksi mielikuvaa.) Naisellisuuden perikuva. Se täytyy kyllä sanoa, että residenssissä asuminen ei ole mitä mukavinta sairaana ollessa. Yläkerrassa ei ole yksityisyyttä (hoitsuja ja seuraa kylläkin), joku koputtelee usein oven takana, vessa on kaukana (ja sitä ei voi omia) ja keskus täynnä silmäpareja. Juuri silloin, kun haluaisi haista yksin ja näkymättömänä, ei se onnistu. On tässä kyllä puolensakin. Hoitajia, kauppapoikia ja -tyttöjä sekä huolehtijoita löytyy; siitä pystyin ainoastaan unelmoimaan Turun yksiössäni. Tervehdyttyäni moni on tullut luokseni ja kysellyt vointia selvästi huolestuneena. Aika ihanaa.(Olen siis mamma ihan kunnossa, nou hätä.)

Pesin eilen pyykkiä. Puhtaat vaatteet alkoivat olla loppu. Kotona huriseva kone hoitaa homman kotiin, täällä se täytyy ihan omilla kätösillä hoitaa. Itse en ole taloudenhoidossa mikään kodin hengetär (vaikka leivon kiitettävästi), mutta eivät vaatteet ainakaan haise pesun jälkeen. Se on jo jotakin. Liotan pyykkejä usean tunnin ajan (vesi muuttuu ihastuttavan harmaaksi). Sitten huljuttelen niitä huuhteluastiassa (sellain vähän paijailen) ja ripustan ne kuivumaan. Usein alle muodostuu pieni lätäkkö, kun en minä kaupunkilaistyttönä jaksa puristaa pyykkiä rutikuivaksi. Naapurin 9-vuotias tyttö katseli yhtenä päivänä pyykinpesuani ja päätti auttaa. Siinä oli sitä tekemisen makua. Vesi lensi ja pesuaine vaahtosi. Äiti aina sanoo, että näkee, etten ole maalla kasvanut. (Toinen vaihtoehtoinen kommentti on, että "noilla käsillä ei ole töitä tehty") Täällä sen huomaa. Kun pesen jalkojani on se kuulema näkemisen arvoista hommaa, sellaista hellävaraista hierontaa näkee harvoin. Eli ei tule minusta seuraavaa maajussin morsianta.

Lyhytelokuvia

Siinä ne tapittavat. Seison 11. tammikuuta lasten edessä ja minun pitäisi tulkata lyhytelokuvakurssilla kahden tunnin yöunien jälkeen. Harmi vaan, etten tiedä mitään lyhytelokuvista tai lapsista.

Maria ja Tommi ovat suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat tulleet Taf Taf-residenssiin työskentelemään lasten ja nuorten lyhytelokuvaprojektin parissa. Lapset ja teini-ikäiset on jaettu kahteen ryhmään iän mukaan. He opettelevat lyhytelokuvien tekoa Tommin ja Marian asiantuntemusta ja kokemusta hyödyntäen. Tuntien lähtökohtana on ollut ihminen, eli kaikki tuohon maagiseen olentoon liittyvä. Oppilaiden oma mielikuvitus, haaveet ja elämänkokemus ovat olleet tuntien keskiössä.

Molemmilla ryhmillä on yksi opetustunti viikossa, joka on osoittanut erittäin lyhyeksi hujaukseksi. Oppilaat ovat saaneet ideoida ja harjoitella kuvakäsikirjoitusten tekoa. Lisäksi Tommi ja Maria ovat näyttäneet esimerkkejä toteutetuista lyhytelokuvista ja oppilaat ovat saaneet harjoitella äänittämistä ja videokameran käyttöä. Molemmissa ryhmissä on teoriaosuuden ja harjoitusten lomassa kuvattu yksi lyhytelokuva. Tavoitteena on, että keskuksella järjestetään lyhytelokuvafestivaali toukokuussa. Siellä näytetään lasten aikaansaannoksia ja suomalaisia lyhytelokuvia.

Kuten kuvitella saattaa, oppilailla ei ole paljoa kokemusta elokuvamaailmasta. Innokkuutta ja hienoja ideoita on sen sijaan riittänyt. Käsikirjoituksissa ei ole näkynyt Frodoa tai Harry Potteria. Sen sijaan tarinoihin on usein liittynyt rikastuminen tai köyhtyminen. Ja kuolema. Erityisen mielenkiintoisia (länsimaalaisesta näkökulmasta) ovat olleet tarinat, joihin on liittynyt yliluonnollinen aspekti tai vaihtoehtoisesti senegalilainen kyläelämä. Kuten kuvitella saattaa, kaikki ei ole aina toiminut kuten Strömsössä. Nettikatkot ovat aiheuttaneet käytännön ongelmia, kun suunnitelmissa on ollut lyhytelokuvien näyttäminen. Tunnit eivät myöskään ole olleet yhtä järjestelmällisiä kuin kotimaassa. Ylläri, eikö vaan? Oppilaat saapuvat usein myöhässä ja aikaa kuluu "turhaan" odotteluun ja asioiden järjestelyyn. Mutta voi sitä ilon määrää, kun olemme näyttäneet ensimmäisen version kuvatusta materiaalista! Samaten instrumenttien soittaminen elokuvaa varten on lasten suosikkitehtävien kärjessä.

Totuus on, että tunneista ei tulisi juuri mitään ilman Doudouta. Doudou toimii suomalaisten projektityöntekijöiden kanssa yhteistyössä lasten taidetunneilla. Minä tulkkaan ranskaksi sen, mitä Tommi ja Maria sanovat ja Doudou selittää asian vielä wolofiksi. Usein on päivänselvää, että minun höpinäni ei ole mennyt perille. Doudou toimii myös pääasiallisena kurinpitäjänä välillä äänekkäillä oppitunneilla. Eli ihan korvaamaton tyyppi.

Henkilökohtaisesta näkökulmasta voin sanoa, että kurssi on ollut minulle äärimmäisen mielenkiintoinen ja opettavainen. Olen oppinut hurjasti uutta sanavarastoa ja olen saanut arvokasta kokemusta oppilaiden edessä seisomisesta. Olen myös saanut nähdä lyhytelokuvan kuvaamisen ja äänittämisen eri vaiheet. Olen toisin sanoen oppinut lasten ja nuorten rinnalla. En ole koskaan ollut tekemisessä lasten kanssa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Kenties minusta vielä kuoriutuu lapsirakas Maaria-täti, joka lässyttää lapsukaisille ja haaveilee omista mussukoista. Tai ehkä ei. Mutta lapset ovat kutsuneet meidät perheensä luoksi syömään ja teelle. Ei tapahtuisi usein Suomessa. Kivoja tyyppejä nuo lapset ja nuoret.

Maaria

Pressapeliä, punnerruksia ja pynttäytymistä

Senegalissa on presidentinvaalit. Pari viikkoa sitten Suomessa oltiin samoissa puuhissa, naamakirjassa ihmiset olivat hurjan vaalihurmion riivaamia. (Olen muuten vieläkin harmissani, että en voinut äänestää Suomen vaaleissa. Läheisimmät äänestyspaikat, eli Nigeria ja Marokko, kun eivät ole aivan kivenheiton päässä.) Siitä saakka kun saavuin tammikuussa kimpsujeni kera residenssiin, politiikka on ollut kaikkien huulilla. Wolofia ymmärrän hävettävän huonosti, mutta "Wade" hyppää esille harva se minuutti random-keskustelun aikana. Wade on ollut Senegalin presidentti kahden kauden ajan. Hänen valtakautensa aikana perustuslakia muutettiin niin, että presidentin kaudet rajattiin kahteen. Nyt hän on kuitenkin ehdolla kolmannelle kaudelle. Mielenosoituksia, mellakoita, kuolleita ja loukkaantuneita on esiintynyt. Ja Chariots of Fire-teemabiisi. (Aina jos radiossa tai telkkarissa käsitellään jotakin vakavaa aihetta, kuuluu se biisi taustalla. Freaky.) Itse olen yrittänyt olla ottamatta puolta näissä (välillä sanallisesti kiivaiksi yltyvissä) kulmakunnan keskusteluissa liittyen presidentinvaaleihin. Olenhan ulkomaalaisressu. Man may Sveitsi (Olen Sveitsi). Tätä kirjoittaessani ensimmäisen kierroksen virallinen vaalitulos ei ole vielä selvillä. Kenties Wade ja Macky Sall menevät toiselle kierrokselle. On verra.

Tiedättekö, asuminen residenssissä muistuttaa pitkäaikaista asumista hostellissa retkeilyfiiliksellä höystettynä. Jos on omaa rauhaa ja tilaa rakastava suomalaiserakko, voi kaislahuone olla aika ahdistava paikka. Onneksi kukaan residenssiporukasta ei ole tällainen. Hyttysverkko ja makuupussi tosin antavat mukavasti oman tilan tuntua. Jos haluaa vähän hajurakoa, voi tietysti hipsiä omille teillensä.

Sisäpiha on kaikkien olohuone. Siellä on usein suuri lössi poikia ja miehiä. Eksyy sinne joskus jokunen nainenkin. Siellä saa harva se päivä seurata poikien treenisessioita. Joku hyppii hyppynarulla, toinen punnertaa ja kolmas juoksee rappusia ylös ja alas. Naurettavan hyväkuntoisia jäbiä. Rasvaprosentti on alhainen ja hauis suuri. Moni pelaa futista ja haaveilee ammattilaisurasta Euroopassa. Minultakin kysyttiin, että milloin osallistun work out sessioniin. (Isoveli voi lopettaa nauramisen, se kuuluu tänne saakka.) Never ever, on todennäkoinen vastaus. Suklaapatukan avaaminen on minulle jo suuri fyysinen ponnistus.

Jännää on, että täällä ei tarvitse ottaa painosta stressiä. Tai siis minä en ota. Ulkonäkopaineita luovia mainoksia näkee harvoin. Minua myös varoitettiin liiallisesta omppulimpparin juomisesta, etten laihdu liikaa. Hih. Siitä ei ole pelkoa, aamupalani koostuu munkeista ja kahvista, joka kuorruttaa hampaat mukavasti sokerilla. That said, ulkonäkö on täällä tärkeätä ja kyllähän niitä paineita ja odotuksia riittää. Vaatteet ja korut eivät ole minimalistista tyyliä nähneetkään. Itse asiassa, beesissä safariasussa olisi auttamattoman pliisu ilmestys (eli unohtakaa Meryl Streep Afrikassa-tyyli). Bling bling. Ihoa vaalentavaa saippuaa ja muita vastaavia tuotteita näkee ympäriinsä. Aika outoa, kun itse haluaa syvän brunan. Muut ovat myös bonganneet ahteria suurentavat topatut alkkarit ja rintoja suurentavan saippuan. Irtotukkaa ja peruukkeja saa ihastella kaupungilla. Kun mennään ulos juhlimaan, se myös tehdään kunnolla. Hamoset ovat lyhyitä, korot huimia, meikki on...raju ja lanteet hytkyvät villisti mballax-rytmien tahdissa. Pari viikkoa sitten olimme Anun kanssa Pape Diouffin keikalla ja pynttäytymisestä huolimatta olimme auttamattoman alipukeutuneita siveyden sipuleita verrattuna senegalilaisiin neitokaisiin. Ja kaikki tämä muslimimaassa.

Pikaloma Saint-Louisissa

Välillä ne residenssin toubabitkin (eli valkonaamat) kaipaavat lepohetkeä Grand-Yoffin hiekka-arjesta. Koko poppoo lähti kolmeksi yöksi Saint-Louisiin. Menopeliksi valikoitui sept-place (henkilöauto, jossa on loogisesti tilaa seitsemälle maksavalle asiakkaalle). Kyseinen matkustusmuoto on usein linja-autoa mukavampi ja nopeampi. Linja-autoasemalla Dakarissa näitä autoja oli mielin määrin. Hintaneuvottelu käyntiin ja on y va!

En ole erityisen uskonnollinen ihminen. Voisi sanoa, että minun ja Jumalan suhde on tällä hetkellä määrittelemätön. Senegalissa ristin usein kätöset rukoukseen tien päällä. Autot (taksit, bussit ja sept-placet) eivät yleensä pääsisi millään ilveellä katsastuksesta läpi. Turvavyötä en ole koskaan täällä käyttänyt (koska sitä ei ole tai se ei pelitä). Nopeusmittarit eivät toimi...no koskaan. Kerran taksissa ei ollut ollenkaan pimeällä ajovaloja, ja no se oli aika hämärää touhua se. Kaksi kertaa bussi on hajonnut alta. Välillä taksi on vatkannut niin kovasti puolelta toiselle, että ajattelin joko renkaan tai vaihtoehtoisesti selkänikamani irtoavan. Yleensä pelkotilan kuitenkin aiheuttaa kuski itse, eikä kulkuneuvon kurja kunto. Turvaväli on tuntematon käsite, kaasujalka on turhan innokas, vilkkua ei käytetä (tai se on kaikista autoista rikki) ja ajamiseen (ja sen riskeihin) ei suhtauduta tarvittavalla vakavuudella. Kerran bussin kyydissä pohdin liikenneonnettomuustilastoja, kunnes päätin, ettei kannata. Myös Saint Louisin menomatkalla lausuin pari lyhyttä rukousta. Ei siitä kai haittaa voi olla?

Saint-Louis oli seesteinen ja unelias Dakarin hektisyyden rinnalla. St-Louisissa oli aistittavissa samaa ihastuttavaa rappiota ja kulahtuneisuutta kuin Lissabonissa. Halkeilevat seinät hehkuivat keltaisina, vaaleanpunaisina ja turkooseina. Osa rakennuksista oli viimeisen päälle restauroitu ja osa oli raunioina. Asuimme simppelissä hostellissa vanhassa keskustassa. Yritin tosissani, mutta kuumaa suihkua en saanut. Noh, iso kyynel ja näin. Kaupunki rakentuu saaresta, pitkästä hiekkaniemestä ja mantereella sijaitsevasta osasta. Kaupunki on entinen Senegalin pääkaupunki ja se kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Siirtomaa-aika leijuu pysyvästi kaupungin yllä, sehän oli Ranskan ensimmäinen siirtomaakaupunki Afrikassa. Talsimme ympäriinsä Lonely Planetin kirja kädessä. Ruoka oli todella hyvää, vaikka niinhän se on aina Senegalissa. Kerjäläisiä, kaupustelijoita ja kaikenmaailman takiaisia oli vähemmän kuin Dakarissa, mutta lapsikerjäläisiä oli liikkellä sankoin joukoin. Kuten aina Senegalissa, roskat koristivat kaikkia tienposkia ja rantoja. Tosin Dakarissa tilanne on huomattavasti pahempi roskien suhteen. Lähdimme myös Djoudj-luonnonpuistoon (lintubongarin unelma) retkelle. Venereissun aikana näimme tuhansittain pelikaaneja, tusinan verran minulle tuntemattomia lintulajeja, vauvakrokon, villisikoja ja liskoja. Autolle palatessa python oli kivasti kerällä tien vieressä. Juoksevien apinoiden pyllyt bongasimme myös kaukaa. Hiekkatiellä kuskimme kaahasi kuin Dakarin rallissa (St-Louis edition).

Kun kävelin St-Louisin katuja, katsoin kaiholla ränstyneitä siirtomaa-ajan rakennuksia. Voisin hyvin kuvitella asuvani kyseisessä kaupungissa. Kunnostaisin pienen asunnon ihastuttavasta murjusta. Kattokruunu, tilkkutäkki ja maidonvaahdotin pitää olla. Mutta kun palasimme Grand-Yoffiin mietin, että "borta bra men hemma bäst". Kun kaislahuoneen ovi aukesi, oli hyvä olo. Olin kotona.

Hiljaisuuden hurmio(ko)?

Turun lukaalissani yövieraana olleet kamut ovat pari kertaa pyytäneet minua sammuttamaan kannettavani, koska se hurisi liian äänekkäästi. Olen monena yönä miettinyt sitä täällä Grand-Yoffissa. Kaislahuoneemme heppoisat seinät eivät eristä meteliä järin hyvin. Ja erilaisia ääniä täällä on, ja runsaasti. Kissat nujakoivat harva se ilta kadulla. Moskeijoiden rukouskutsut kaikuvat kaduilla ja kujilla kivuliaan aikaisin. Perjantai on muslimeille pyhä päivä, joten torstain ja perjantain välisenä yönä laulu raikuaa. Minä ja Anu olemme useana torstai-iltana istuneet keskuksen viereisellä penkillä ja kuunnelleet miesten uskonnollisia lauluja. Kaikesta tästä huolimatta nukun ehkä paremmin kuin koskaan. Tosin nukkuminen on aina ollut suuri lahjakkuuteni. Vedän sikeitä yhdeksään-yhteentoista asti, jos minulla ei ole mitään ohjelmassa aamupäivällä. Muut residenssin asukkaat ovat yleensä aamutohinoitten ääressä ennen minua (Yllättävää, eikö totta?). Aamutuimaan roska-auton tööttäykset kuuluvat ympäri korttelia. Jos roskiksen kansi ei mene kiinni, lähtee joku meistä (yleensä Tommi) kipittämään roska-autoa kiinni. Aamu-unisena voi myös kuunnella naapureiden wolofinkielisiä rupatteluita kadulla, joista harmikseni ymmärrän vain yksittäisiä sanoja. Kalakauppiaan monotoninen myyntipuhe kuuluu joka aamu, kuten myös vuohien aikaansaama mökä (yksi niistä on äänestä päätellen saanut aamupalaksi whiskyä ja röökiä). Sanomattakin on selvää, että huonouninen isäni ei täällä saisi levättyä silmäystäkään.

Viime viikolla olin lääkäri-Anun seurana Këur Soda-koululla kaksi kertaa. Ensimmäisenä kertana aiheena oli HIV ja malaria ja toisella kertaa esitelmä koski rokotuksia. Molemmilla kerroilla oppilaat olivat innoissaan ulkomaalaisista vieraista ja opettajat auttoivat asian yksinkertaisessa selittämisessä. Suomalaisella mittapuulla kysymyksiä riitti. Anu puhuu hyvää ranskaa, joten minun tehtäväkseni jäi taustalla hymyily ja lapsille vilkuttelu. Malarian osalta tärkein asia taisi olla se, että hoitoon hakeudutaan ajoissa eikä viime hetkellä. Tosin hoitoon tarvitaan rahaa, jota kaikilla ei luonnollisestikaan ole. Luokkahuoneissa moni lapsista halusi kertoa tarinan. Senegalissa on vahva suullisen tarinankerronnan perinne. Tarinoissa eivät seikkailleet Harry Potterin hahmot, vaan hoitoa vaille jääneet ja sittemmin kuolleet lapset. HIV:n osalta esitelmä keskittyi mahdollisiin tartuntatapoihin ja oireisiin. Sen kertominen, että tauti leviää myös sukupuoliteitse, osoittautui vähän mutkikkaaksi. Kenellekään ei liene yllätys, että kyseisestä aihealueesta ei täällä puhuta niin avoimesti kuin kotimaassa. Rokotuskeskustelussa olennaisimmaksi asiaksi nousi rokotusten toimintatapa, immuniteetti terminä ja yleiset harhaluulot rokotuksiin liittyen.

Nyt seuraa wildlife update: Suuria papanoita on löytynyt residenssin verannalta viime päivinä. Pari ihmistä on vahvistanut nähneensä jättikokoisen rotan tai sen näköisen eläimen residenssin alueella. Meidän liima-ansaamme ei ole suunniteltu niin suurelle eläimelle, se lähtisi luultavasti megarotan mukaan makuualustaksi. Residenssissä majailee vielä (sinnikkäistä salamurhayrityksistä huolimatta) ainakin yksi hiiri. Se voi tulla nököttämään kannettavan viereen, kun joku on työn touhussa. Rohkea kaveri.

Hikoilua ja huristelua

Dakarin katukuvassa huomio kiinnittyy aika nopeasti väreihin. Senegalilaisnaisten vaatteet ovat jotakin ihan käsittämätöntä. Olemme residenssin naisten kanssa harva se päivä ihastelemassa Grand-Yoffin markkina-alueen kangaskujan valikoimaa. Ensimmäisellä kerralla on kuin saisi yliannostuksen väreistä ja kuoseista. Silmä ei pysty rekisteröimään kaikkea. Keskuksessa ompelijana työskentelevä Aida-rouva on ollut työllistetty, kun olemme raahanneet hänelle kangaskasoja ja piirrustuksia.

Mina olen teettänyt tähän mennessä ainoastaan yhden mekon senegalilaisesta kankaasta. Mites nyt näin mekkomaanikolle on käynyt? Ei hätää, toinen on jo suunniteltu ja kangas odottaa tapaamista ompelijan kanssa. Luulen, että matkalaukkuni täyttyy mekkokamuista ennen pitkää. Minut tunnettaneen Turun katukuvassa Mama Africana.

Kaduilla huristelevat värikkäät car rapide-minibussit ovat olennainen osa Dakaria. Niissä matkustaminen on varsinainen Elämys. Nopeata ne eivät (nimestä huolimatta) ole nähneetkään. Bussin sisällä on tiivis tunnelma ja jokainen vapaa sentti on hyödynnetty. Bussit ovat usein hajoamispisteessä, kuskin pipo heiluu päässä kuoppien tahdissa (senegalilaiset miehet käyttävät usein söpöjä kuviollisia ns. vauvapipoja) ja uskonnollisten johtajien naamat koristavat seiniä. Kerran olin aivan vakuuttunut, että bussin lattia tipahtaa kadulle. (No mutta se oli valkoinen bussi se, eri asia.) Kun joku haluaa ulos täpötäydestä minibussista, seuraa siitä vuorikiipeilya ja musertumista. 12-vuotiailta näyttävät rahastajat roikkuvat usein vaarallisesti bussin ulko-ovessa kiinni.

Tuo kalpea Marimekkohamoseen pukeutunut naikkonen on Maaria aka Mörri. Tai no tuo on ruskettunut versio minusta. Poseeraan tuossa senegalilaisen painijan kuvan vieressä. Kyseessä on Senegalin kansallisurheilulaji. Painijoiden nassut koristavat kaikkea sipsipusseista lasten kouluvihkoihin. Olen kerran katsonut yhden matsin naapurin olohuoneessa limsalasi kädessä. Lajissa tanssitaan ja läpsitään. Se on hujauksessa ohi. Jalkkis on toinen senegalilaisten rakastama laji. Jotenkin onnistun tällä aina tupsahtamaan keskelle jalkapallopeliä.

Hiiri numero neljä jäi liima-ansaan kiinni hetki sitten. Anu pelästyi pahanpäiväisesti pari yötä sitten kun verannalla odotti vieras. Megalomaanisen kokoinen rottaa muistuttava olio sai myös tapaamisesta slaagin ja viuhahti rappuset alas. Kai tämä läheinen yhteiselo luontoäidin kanssa tekee hyvää tälläiselle cappuccinoa juovalle kaupunkilaisihmiselle, joka on kerran elämässään lypsänyt lehmän. Omistan myös maidonvaahdottimen ja pidän usein kaulahuivia myös sisällä. Syntilista sen kun pitenee.
Maaria