Ilta Grand Yoffissa
Seison Centre Sunukerin kattoterassilla. Dakarin taivas on tähtikirkas ja kellertävä puolikuu katsoo minua, ikään kuin väärin päin. Heinäsirkat sirittävät loppumatonta ja taukoamatonta lauluaan ja kissat tappelevat kattorakenteiden päällä. Niin, olen kaukana kotoa, tyystin toisilla leveyspiireillä; siksi kuukin näyttää erilaiselta ja minun silmissäni jotenkin virheelliseltä. Meren suunnalta käy suolainen tuuli. Vuosisatoja sitten tänne tulivat portugalilaiset, espanjalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset merenkulkijat, valloittajat, onnennonkijat, orjakaupan harjoittajat ja muut oman voiton pyytäjät. Pysyvimmin tähän Afrikan läntisimpään kolkkaan pureutuivat ranskalaiset – Dakar on Ultima Thule, jättiläismäisestä mantereesta Atlantille kurkottava hento niemen kärki, kuin merihevosen pää vasten sinivihreitä maininkeja.
Jos koette ranskalaisuuden jotenkin vastenmieliseksi, tai suorastaan inhoatte sitä, älkää tulko tänne. Gallialaisuus kehittää aivan erityisen olemuksensa Dakarissa, tuhansien kilometrien päässä entisestä emämaasta – Senegal itsenäistyi Ranskasta vuonna 1960. Pieni poika puikkelehtii kadulla hiekan ja lampaiden seassa (pääosa kaduista on Saharan hiekkaa joka tunkeutuu kaikkialle) ja ryntää valkoisen naisen nähdessään suutelemaan tätä kädelle: Bonjour, Madame, ca va? Saatan kuulla tai kuvitella, miten vaihdetaan muutamat sanat, jotka itse asiassa eivät merkitse paljoakaan, mutta on tärkeää että ca va –kohteliaisuuden muodot tulevat täytetyiksi. Kotona pikku poikaa odottaa toinen maailma, monet sisarukset ja isä ja ennen kaikkea äiti, dakarilaisen perheen järkähtämätön tukipylväs, jonka työpäivä alkaa aamun sarastuksesta ja jatkuu iltamyöhään: imetystä, pyykinpesua, ruoanlaittoa – päivät seuraavat toisiaan katkeamattomattomana syklinä; ajalla ja ajanjaksolla ei ole samanlaista terävää alkua ja loppua, kuin me Euroopassa olemme tottuneet ajattelemaan.
Parturi-kampaaja pitää liikettään vaatimattomassa peltikojussa auki myöhään yöhön. Asiakkaita riittää. Liikkeessä on kyltti ’Haute coiffure’ – korkeatasoinen kampaustaito. Niin lukee pariisilaiskampaamoidenkin ikkunoissa ja varmaan kaikkialla ranskankielisessä maailmassa. Menen sisään, odotan vuoroani ja jo hetken päästä pääsen tuoliin. Minun kampaustoiveeni on yksinkertainen: vain yksi millimetri hiuksia jää, un millimetre seulement, ja näytän varmuuden vuoksi vielä sormillani. Parturi ajaa myös partani taitavin ottein ja niin on asiakas valmis. 1000 Afrikan frangia, mikä on kohtuullinen korvaus. Kiitän ja lähden ja rohkenen vielä toivottaa hyvää joulua, vaikka olen varma siitä, että parturini on muslimi. Bon Noel, hän vastaa iloisesti.
Haute couture, korkea ompelu, on sekin Senegalissa hyvin tunnettu käsite. Se täällä myös hallitaan – taitavat räätälit loihtivat basin-kankaasta loistavia luomuksia niin naisille, miehille kuin lapsillekin. Toisin kuin moniaalla vanhassa Euroopassa, täällä ei ole häpeä uroksen komistella sulillaan; miehet pukeutuvat vähintään yhtä hyvin kuin naiset. Pienimmästäkin syystä tämä kansa laittautuu parhaimpiinsa ja lähtee kadulle näyttäytymään. Heidän seassaan kävellessäni tunnen itseni epähienoksi ja karkeaksi maalaispojaksi; vaatteeni ovat yksinkertaiset ja likaiset ja askeleenikaan eivät tunnu sopivan täkäläiseen eleganssiin. Askeleeni ovat liian kömpelöitä, liian pitkiä loikkia. Parfyymien ja partavesien tuoksu tuntuu voimakkaana (itse käytän vain deodoranttia silloin kun on pakko). Dakarilainen – tai tarkemmin: grand-yofflainen – kulkee hitaasti ja arvokkaasti, hän soljuu lähes majesteettisesti ohi ja yli kadun roskakasojen ja rakennusjätteiden ja lampaanulosteiden; jotkut naiset vielä taakkaa päänsä päällä kantaen.
Dakarilaisen lähiön katu on elämän läpileikkaus, ei vain liikenteen kulkuväylä, vaan leikki- ja pelipaikka, kaupantekopaikka ja yleinen olohuone. Sinne kokoontuvat paitsi lapset leikkimään myös aikuiset vaihtamaan kuulumisiaan ja selvittelemään keskinäisiä välejään. Miehet omiin keskusteluryhmiinsä ja naiset omiinsa. Ihmisten kielellinen tietoisuus ja todellisuus on kaksijakoinen: ranska on virastojen, koulutuksen, lehdistön, yleensäkin järjen ja kirjoitetun elämän virallinen kieli; ranska on myös ikkuna suureen maailmaan; kotoisen kommunikaation kieli, tunteiden kieli ja lasten todellinen äidinkieli on yksiselitteisesti wolof.
Poikkean sisälle pikku myymälään – täällä niitä riittää tuhkatiheässä, lähes joka kadun kulmassa. Une grande bouteille d’eau – suuri pullo vettä, pyydän. Pieni, laiha poika raahaa suurta, pölyistä vesipulloa tiskin takaa, pyyhkii siitä pölyjä, avaa rautaristikkoisen välioven joka erottaa myyjän asiakkaasta ja tässä tapauksessa kaksi kulttuuria ja maanosaa toisistaan. Poika antaa pullon minulle. Mieleeni palautuvat muutkin ostokset, jotka on tehtäväksi annettu. Une baguette, ja saan haluamani pitkän patongin. Se on kääritty vanhaan tunisialaiseen sanomalehteen. Puristelen sanomalehden läpi; ei aivan onnistunut paistos tällä kertaa, kuori on jäänyt hieman liian pehmeäksi ja sitkeäksi. Oikeassa baguettessa kuori on rapea. En kuitenkaan ryhdy opettamaan poikaa, sillä tuskin hän on leipää leiponut.
Yhtäkkiä muistan vielä viimeisen ostoksen, joka on vaikein vaikka se on pienin. Tapailen hetken valkosipuli-sanan ranskalaista ääntämystä: olen nähnyt sanan lukemattomia kertoja mutta vain harvoin, jos koskaan, lausunut sitä, mikä tekee tilanteesta piinallisen: ail, l’ail – niin, itse asiassa pitäisikö siinä olla kaksi pistettä i:n päällä, jolloin ’ai’ ei äännykään diftongina, vaan vokaalit erillisinä. Niinpä mutisen vain ’ai, ai’ ja poika lähtee hakemaan varttuneempaa apua takahuoneesta. Saan valkosipulini, kiitän ja lähden. Matkalla mietin, mahtoiko valkosipulista tulla maksetuksi ylihintaa – samapa tuo, sain kaiken mitä minut oli lähetetty hakemaan, mikä takaa ystävällisen vastaanoton asunnolla.
Muistan, että perillä minua odottavat ihanat canapé-leivät, joita lähikaupasta ei saa. Ne onkin ostettu toisesta maailmasta, Dakarin keskustan Georges Pompidou –avenyyltä olevasta Patisserie et Boulangerie –kaupasta. Se liike on kuin suoraan Pariisin tai Lyonin kortteleista tänne lennätetty. Vain osa myyjistä on hieman erinäköisiä, mutta käytökseltään vähintään yhtä hiottuja kuin esikuvansa: asiakas on heille kuningas tai kuningatar, jota palvellaan ei vain ystävyydellä vaan suoranaisella intohimolla. Jään pohtimaan, miksi juuri Georges Pompidou, Ranskan viidennen tasavallan toinen presidentti, virassa kenraali de Gaullen seuraaja on saanut antaa nimensä yhdelle Dakarin valtakaduista. Asialle on objektiivinen selityksensä. Pompidou ja itsenäisen Senegalin ensimmäinen presidentti, Leopold Sedar Senghor, olivat opiskelutovereita Ranskassa ja Pompidou salakuljetti maailmansodan aikana Senghorin runoja vapaaseen maailmaan. Kirjallisesti suuntautuneet valtiomiehet olivat elinikäisiä sydänystäviä ja senegalilainen ei unohda ystäväänsä. Eivät silti aina unohda ranskalaisetkaan: Senghor pääsi Ranskan Akatemian, Academie Francaisen jäseneksi, mikä on ulkomaalaiselle äärimmäisen harvoin suotu kunnianosoitus.
Vihdoin olen takaisin Centre Sunukerilla. Tarpominen pimeässä hiekkaisilla, upottavilla kujilla vaatii veronsa. Lautaisen ikkunaluukun ja kaislaseinien läpi kuuluvat Grand Yoffin äänet. Joku huutaa, joku toinen laulaa, joku vaimo haukkuu miestään koväänisesti wolofin kielellä. Kissat tappelevat edelleen, lapset kiljuvat, laulavat ja itkevät; sirkat sirittävät entistä kovempaa. Lampaat määkivät epäsäännöllisesti ja yksitoikkoisesti; viereisellä kattoterassilla huutaa televisio ranskankielistä ohjelmaa avoimen taivaan alla. Nukahdan vaivalloisesti Dakarin ääniin. Aamuvarhaisella minut herättää moskeijassa rukoustaan huutava mullah ja naapurin iäkäs kukko. Kumpikaan ei ole erityisen musikaalinen, mutta olen kohtalaisen onnellinen, koska Afrikan paras hetki on sarastuksen aamunkoi.
Tapio Salmi
Jos koette ranskalaisuuden jotenkin vastenmieliseksi, tai suorastaan inhoatte sitä, älkää tulko tänne. Gallialaisuus kehittää aivan erityisen olemuksensa Dakarissa, tuhansien kilometrien päässä entisestä emämaasta – Senegal itsenäistyi Ranskasta vuonna 1960. Pieni poika puikkelehtii kadulla hiekan ja lampaiden seassa (pääosa kaduista on Saharan hiekkaa joka tunkeutuu kaikkialle) ja ryntää valkoisen naisen nähdessään suutelemaan tätä kädelle: Bonjour, Madame, ca va? Saatan kuulla tai kuvitella, miten vaihdetaan muutamat sanat, jotka itse asiassa eivät merkitse paljoakaan, mutta on tärkeää että ca va –kohteliaisuuden muodot tulevat täytetyiksi. Kotona pikku poikaa odottaa toinen maailma, monet sisarukset ja isä ja ennen kaikkea äiti, dakarilaisen perheen järkähtämätön tukipylväs, jonka työpäivä alkaa aamun sarastuksesta ja jatkuu iltamyöhään: imetystä, pyykinpesua, ruoanlaittoa – päivät seuraavat toisiaan katkeamattomattomana syklinä; ajalla ja ajanjaksolla ei ole samanlaista terävää alkua ja loppua, kuin me Euroopassa olemme tottuneet ajattelemaan.
Parturi-kampaaja pitää liikettään vaatimattomassa peltikojussa auki myöhään yöhön. Asiakkaita riittää. Liikkeessä on kyltti ’Haute coiffure’ – korkeatasoinen kampaustaito. Niin lukee pariisilaiskampaamoidenkin ikkunoissa ja varmaan kaikkialla ranskankielisessä maailmassa. Menen sisään, odotan vuoroani ja jo hetken päästä pääsen tuoliin. Minun kampaustoiveeni on yksinkertainen: vain yksi millimetri hiuksia jää, un millimetre seulement, ja näytän varmuuden vuoksi vielä sormillani. Parturi ajaa myös partani taitavin ottein ja niin on asiakas valmis. 1000 Afrikan frangia, mikä on kohtuullinen korvaus. Kiitän ja lähden ja rohkenen vielä toivottaa hyvää joulua, vaikka olen varma siitä, että parturini on muslimi. Bon Noel, hän vastaa iloisesti.
Haute couture, korkea ompelu, on sekin Senegalissa hyvin tunnettu käsite. Se täällä myös hallitaan – taitavat räätälit loihtivat basin-kankaasta loistavia luomuksia niin naisille, miehille kuin lapsillekin. Toisin kuin moniaalla vanhassa Euroopassa, täällä ei ole häpeä uroksen komistella sulillaan; miehet pukeutuvat vähintään yhtä hyvin kuin naiset. Pienimmästäkin syystä tämä kansa laittautuu parhaimpiinsa ja lähtee kadulle näyttäytymään. Heidän seassaan kävellessäni tunnen itseni epähienoksi ja karkeaksi maalaispojaksi; vaatteeni ovat yksinkertaiset ja likaiset ja askeleenikaan eivät tunnu sopivan täkäläiseen eleganssiin. Askeleeni ovat liian kömpelöitä, liian pitkiä loikkia. Parfyymien ja partavesien tuoksu tuntuu voimakkaana (itse käytän vain deodoranttia silloin kun on pakko). Dakarilainen – tai tarkemmin: grand-yofflainen – kulkee hitaasti ja arvokkaasti, hän soljuu lähes majesteettisesti ohi ja yli kadun roskakasojen ja rakennusjätteiden ja lampaanulosteiden; jotkut naiset vielä taakkaa päänsä päällä kantaen.
Dakarilaisen lähiön katu on elämän läpileikkaus, ei vain liikenteen kulkuväylä, vaan leikki- ja pelipaikka, kaupantekopaikka ja yleinen olohuone. Sinne kokoontuvat paitsi lapset leikkimään myös aikuiset vaihtamaan kuulumisiaan ja selvittelemään keskinäisiä välejään. Miehet omiin keskusteluryhmiinsä ja naiset omiinsa. Ihmisten kielellinen tietoisuus ja todellisuus on kaksijakoinen: ranska on virastojen, koulutuksen, lehdistön, yleensäkin järjen ja kirjoitetun elämän virallinen kieli; ranska on myös ikkuna suureen maailmaan; kotoisen kommunikaation kieli, tunteiden kieli ja lasten todellinen äidinkieli on yksiselitteisesti wolof.
Poikkean sisälle pikku myymälään – täällä niitä riittää tuhkatiheässä, lähes joka kadun kulmassa. Une grande bouteille d’eau – suuri pullo vettä, pyydän. Pieni, laiha poika raahaa suurta, pölyistä vesipulloa tiskin takaa, pyyhkii siitä pölyjä, avaa rautaristikkoisen välioven joka erottaa myyjän asiakkaasta ja tässä tapauksessa kaksi kulttuuria ja maanosaa toisistaan. Poika antaa pullon minulle. Mieleeni palautuvat muutkin ostokset, jotka on tehtäväksi annettu. Une baguette, ja saan haluamani pitkän patongin. Se on kääritty vanhaan tunisialaiseen sanomalehteen. Puristelen sanomalehden läpi; ei aivan onnistunut paistos tällä kertaa, kuori on jäänyt hieman liian pehmeäksi ja sitkeäksi. Oikeassa baguettessa kuori on rapea. En kuitenkaan ryhdy opettamaan poikaa, sillä tuskin hän on leipää leiponut.
Yhtäkkiä muistan vielä viimeisen ostoksen, joka on vaikein vaikka se on pienin. Tapailen hetken valkosipuli-sanan ranskalaista ääntämystä: olen nähnyt sanan lukemattomia kertoja mutta vain harvoin, jos koskaan, lausunut sitä, mikä tekee tilanteesta piinallisen: ail, l’ail – niin, itse asiassa pitäisikö siinä olla kaksi pistettä i:n päällä, jolloin ’ai’ ei äännykään diftongina, vaan vokaalit erillisinä. Niinpä mutisen vain ’ai, ai’ ja poika lähtee hakemaan varttuneempaa apua takahuoneesta. Saan valkosipulini, kiitän ja lähden. Matkalla mietin, mahtoiko valkosipulista tulla maksetuksi ylihintaa – samapa tuo, sain kaiken mitä minut oli lähetetty hakemaan, mikä takaa ystävällisen vastaanoton asunnolla.
Muistan, että perillä minua odottavat ihanat canapé-leivät, joita lähikaupasta ei saa. Ne onkin ostettu toisesta maailmasta, Dakarin keskustan Georges Pompidou –avenyyltä olevasta Patisserie et Boulangerie –kaupasta. Se liike on kuin suoraan Pariisin tai Lyonin kortteleista tänne lennätetty. Vain osa myyjistä on hieman erinäköisiä, mutta käytökseltään vähintään yhtä hiottuja kuin esikuvansa: asiakas on heille kuningas tai kuningatar, jota palvellaan ei vain ystävyydellä vaan suoranaisella intohimolla. Jään pohtimaan, miksi juuri Georges Pompidou, Ranskan viidennen tasavallan toinen presidentti, virassa kenraali de Gaullen seuraaja on saanut antaa nimensä yhdelle Dakarin valtakaduista. Asialle on objektiivinen selityksensä. Pompidou ja itsenäisen Senegalin ensimmäinen presidentti, Leopold Sedar Senghor, olivat opiskelutovereita Ranskassa ja Pompidou salakuljetti maailmansodan aikana Senghorin runoja vapaaseen maailmaan. Kirjallisesti suuntautuneet valtiomiehet olivat elinikäisiä sydänystäviä ja senegalilainen ei unohda ystäväänsä. Eivät silti aina unohda ranskalaisetkaan: Senghor pääsi Ranskan Akatemian, Academie Francaisen jäseneksi, mikä on ulkomaalaiselle äärimmäisen harvoin suotu kunnianosoitus.
Vihdoin olen takaisin Centre Sunukerilla. Tarpominen pimeässä hiekkaisilla, upottavilla kujilla vaatii veronsa. Lautaisen ikkunaluukun ja kaislaseinien läpi kuuluvat Grand Yoffin äänet. Joku huutaa, joku toinen laulaa, joku vaimo haukkuu miestään koväänisesti wolofin kielellä. Kissat tappelevat edelleen, lapset kiljuvat, laulavat ja itkevät; sirkat sirittävät entistä kovempaa. Lampaat määkivät epäsäännöllisesti ja yksitoikkoisesti; viereisellä kattoterassilla huutaa televisio ranskankielistä ohjelmaa avoimen taivaan alla. Nukahdan vaivalloisesti Dakarin ääniin. Aamuvarhaisella minut herättää moskeijassa rukoustaan huutava mullah ja naapurin iäkäs kukko. Kumpikaan ei ole erityisen musikaalinen, mutta olen kohtalaisen onnellinen, koska Afrikan paras hetki on sarastuksen aamunkoi.
Tapio Salmi
posted by Babacar | 7:17 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home