Pikaloma Saint-Louisissa

Välillä ne residenssin toubabitkin (eli valkonaamat) kaipaavat lepohetkeä Grand-Yoffin hiekka-arjesta. Koko poppoo lähti kolmeksi yöksi Saint-Louisiin. Menopeliksi valikoitui sept-place (henkilöauto, jossa on loogisesti tilaa seitsemälle maksavalle asiakkaalle). Kyseinen matkustusmuoto on usein linja-autoa mukavampi ja nopeampi. Linja-autoasemalla Dakarissa näitä autoja oli mielin määrin. Hintaneuvottelu käyntiin ja on y va!

En ole erityisen uskonnollinen ihminen. Voisi sanoa, että minun ja Jumalan suhde on tällä hetkellä määrittelemätön. Senegalissa ristin usein kätöset rukoukseen tien päällä. Autot (taksit, bussit ja sept-placet) eivät yleensä pääsisi millään ilveellä katsastuksesta läpi. Turvavyötä en ole koskaan täällä käyttänyt (koska sitä ei ole tai se ei pelitä). Nopeusmittarit eivät toimi...no koskaan. Kerran taksissa ei ollut ollenkaan pimeällä ajovaloja, ja no se oli aika hämärää touhua se. Kaksi kertaa bussi on hajonnut alta. Välillä taksi on vatkannut niin kovasti puolelta toiselle, että ajattelin joko renkaan tai vaihtoehtoisesti selkänikamani irtoavan. Yleensä pelkotilan kuitenkin aiheuttaa kuski itse, eikä kulkuneuvon kurja kunto. Turvaväli on tuntematon käsite, kaasujalka on turhan innokas, vilkkua ei käytetä (tai se on kaikista autoista rikki) ja ajamiseen (ja sen riskeihin) ei suhtauduta tarvittavalla vakavuudella. Kerran bussin kyydissä pohdin liikenneonnettomuustilastoja, kunnes päätin, ettei kannata. Myös Saint Louisin menomatkalla lausuin pari lyhyttä rukousta. Ei siitä kai haittaa voi olla?

Saint-Louis oli seesteinen ja unelias Dakarin hektisyyden rinnalla. St-Louisissa oli aistittavissa samaa ihastuttavaa rappiota ja kulahtuneisuutta kuin Lissabonissa. Halkeilevat seinät hehkuivat keltaisina, vaaleanpunaisina ja turkooseina. Osa rakennuksista oli viimeisen päälle restauroitu ja osa oli raunioina. Asuimme simppelissä hostellissa vanhassa keskustassa. Yritin tosissani, mutta kuumaa suihkua en saanut. Noh, iso kyynel ja näin. Kaupunki rakentuu saaresta, pitkästä hiekkaniemestä ja mantereella sijaitsevasta osasta. Kaupunki on entinen Senegalin pääkaupunki ja se kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Siirtomaa-aika leijuu pysyvästi kaupungin yllä, sehän oli Ranskan ensimmäinen siirtomaakaupunki Afrikassa. Talsimme ympäriinsä Lonely Planetin kirja kädessä. Ruoka oli todella hyvää, vaikka niinhän se on aina Senegalissa. Kerjäläisiä, kaupustelijoita ja kaikenmaailman takiaisia oli vähemmän kuin Dakarissa, mutta lapsikerjäläisiä oli liikkellä sankoin joukoin. Kuten aina Senegalissa, roskat koristivat kaikkia tienposkia ja rantoja. Tosin Dakarissa tilanne on huomattavasti pahempi roskien suhteen. Lähdimme myös Djoudj-luonnonpuistoon (lintubongarin unelma) retkelle. Venereissun aikana näimme tuhansittain pelikaaneja, tusinan verran minulle tuntemattomia lintulajeja, vauvakrokon, villisikoja ja liskoja. Autolle palatessa python oli kivasti kerällä tien vieressä. Juoksevien apinoiden pyllyt bongasimme myös kaukaa. Hiekkatiellä kuskimme kaahasi kuin Dakarin rallissa (St-Louis edition).

Kun kävelin St-Louisin katuja, katsoin kaiholla ränstyneitä siirtomaa-ajan rakennuksia. Voisin hyvin kuvitella asuvani kyseisessä kaupungissa. Kunnostaisin pienen asunnon ihastuttavasta murjusta. Kattokruunu, tilkkutäkki ja maidonvaahdotin pitää olla. Mutta kun palasimme Grand-Yoffiin mietin, että "borta bra men hemma bäst". Kun kaislahuoneen ovi aukesi, oli hyvä olo. Olin kotona.