Sinä et ole mannekiini, ethän?

(Kato car rapide! Paras tapa matkustaa.)

Täällä voidaan olla aika suorasukaisia. Välillä olen aivan varma, että rakas veljeni on ollut yhteydessä paikallisiin."Mutta Maaria, miksi sä et treenaa?" on tuttua turinaa kotikonnuilta. Kysymykset liittyen fyysiseen laiskuuteeni ovat täällä hyvin yleisiä. Usein suurin ihmetyksen aihe on "Miksi ihmeessä et treenaa? X (joku suomalainen) juoksi. Y (toinen suomalainen) hölkkäsi." (Ovatko kaikki keskuksen suomalaiset olleet urheilufanaatikkoja kysyn minä?!) Tai: "Siis sinä et taida ollenkaan urheilla."Olen nähkääs jo vähän pullea ja tätä menoa paisun lisää. Ihan oikeassa ovat. Hassuin keskustelu oli pojan kanssa, joka puhui kauniista mannekiineistä pienen tovin. "Juu, ovat ne mannekiinit nättejä", sanoin. "Sinä et ole mannekiini, ethän?", oli pojan lopetus tälle keskustelulle. En usko, että näiden kommenttien tarkoituksena on loukata. Kyse on todella arkipäiväisistä kommenteista, joiden jälkeen höpistään jostakin muusta. Kerroinko muuten, että minulta on leikkimielisesti pariin otteeseen kyselty halukkuudesta osallistua naispainiin. Mitäs tuohon sanoisi? Lol? (Jos joku kokee tämän kirjoituksen olevan ristiriidassa noin viikon takaisen "Olet kaunis juuri sellaisena kuin olet diibadaaba"-jutun kanssa...Tiedän.)

Edellispäivänä olin kipeä. Muutenkin residenssissä on vähän sairasteltu kuluneella viikolla. Minulle nousi kuume ja lisäherkkuna tuli ihana vesiripuli. Muumioiduin päiväksi kaislahuoneeseen ja yritin etsiä sopivaa asentoa. Iltapäivällä noin parikymmentä miestä treenasi sisäpihalla. En kehdannut mennä(ainokaiseen)vessaan moneen tuntiin, kun en halunnut laahautua heidän ohitseen hikisenä ja haisevana tarhapöllönä. Kun menin sitten vessaan (Floran potta ei houkutellut) ilahdutin viereisessä suihkussa olijaa mahtavalla ääniskaalalla. (Pyydän anteeksi mielikuvaa.) Naisellisuuden perikuva. Se täytyy kyllä sanoa, että residenssissä asuminen ei ole mitä mukavinta sairaana ollessa. Yläkerrassa ei ole yksityisyyttä (hoitsuja ja seuraa kylläkin), joku koputtelee usein oven takana, vessa on kaukana (ja sitä ei voi omia) ja keskus täynnä silmäpareja. Juuri silloin, kun haluaisi haista yksin ja näkymättömänä, ei se onnistu. On tässä kyllä puolensakin. Hoitajia, kauppapoikia ja -tyttöjä sekä huolehtijoita löytyy; siitä pystyin ainoastaan unelmoimaan Turun yksiössäni. Tervehdyttyäni moni on tullut luokseni ja kysellyt vointia selvästi huolestuneena. Aika ihanaa.(Olen siis mamma ihan kunnossa, nou hätä.)

Pesin eilen pyykkiä. Puhtaat vaatteet alkoivat olla loppu. Kotona huriseva kone hoitaa homman kotiin, täällä se täytyy ihan omilla kätösillä hoitaa. Itse en ole taloudenhoidossa mikään kodin hengetär (vaikka leivon kiitettävästi), mutta eivät vaatteet ainakaan haise pesun jälkeen. Se on jo jotakin. Liotan pyykkejä usean tunnin ajan (vesi muuttuu ihastuttavan harmaaksi). Sitten huljuttelen niitä huuhteluastiassa (sellain vähän paijailen) ja ripustan ne kuivumaan. Usein alle muodostuu pieni lätäkkö, kun en minä kaupunkilaistyttönä jaksa puristaa pyykkiä rutikuivaksi. Naapurin 9-vuotias tyttö katseli yhtenä päivänä pyykinpesuani ja päätti auttaa. Siinä oli sitä tekemisen makua. Vesi lensi ja pesuaine vaahtosi. Äiti aina sanoo, että näkee, etten ole maalla kasvanut. (Toinen vaihtoehtoinen kommentti on, että "noilla käsillä ei ole töitä tehty") Täällä sen huomaa. Kun pesen jalkojani on se kuulema näkemisen arvoista hommaa, sellaista hellävaraista hierontaa näkee harvoin. Eli ei tule minusta seuraavaa maajussin morsianta.