2,3: jalkapalloa, sairastelua ja koulua

Kirjoitan toisesta viikostamme nyt vähän jälkikäteen, sillä olen ollut melkoisen kiireinen kouluhommien ja oman projektin tiimoilta. Lisäksi olen muodostanut itselleni riippuvuuden korttipeleihin sekä hyviin pokkareihin, joita täältä residenssistä tuntuu löytyvän useita.Netti on harvemmin toiminnassa, ellei sitä erikseen pyydä, enkä kehtaa mankua yhteyden päällelaittamista jatkuvasti. Joten yksi epämiellyttävä riippuvuus selätetty kahden uuden tieltä.

Viimeistelin juuri edellispäivänä Animal Factoryn, Edward Bunkerin romaanin San Quentinin vankilan arjesta 60-luvun Amerikassa. Luin sen päivässä, liian hyvä kirja luettavaksi verkkaisaan tahtiin. Nyt aloitin Steven Hallin Haitekstiä, tarinaa miehestä joka ei muista itsestään tai mistään muustakaan yhtään mitään ja yrittää navigoida elämässään entisen minänsä lähettämien kirjeiden avulla.

Kirjojen lukeminen omassa ylhäisessä yksinäisyydessä on hieman vaikeaa, senegalilainen kulttuuri kun on yhteisöllistä eikä salli eristäytymistä tai yksin nyhjäämistä, ainakaan kovin pitkää aikaa. Jirka lähti viime maanantaina takaisin Suomeen , jonka jälkeen olen kokeillut yksin matkailun katkeransuloista nektaria, näin kornisti ilmaistuna. Kun lähdin takaisin Grand Yoffiin lentokentältä tänä maanantaina, keskustelin vartin verran vartijan kanssa englannin kielen opiskelusta ja hänen kotikylästään. Taksimatkalla kotiin yritin selittää nuorelle taksikuskille miksi en anna numeroani ja osoitettani hänelle, tai lähde hänen luokseen iltateelle. Edellispäivänä, lukiessani kirjaa rannalla, korumyyjä ehdotti myyntiprosessinsa ohella että ottaisin ”toisen poikaystävän” myös paikallisten keskuudesta, eikä heppu meinannut luovuttaa vaikka kuinka yritin alleviivata etten ole kiinnostunut ja että yhdessä miehessä on ihan tarpeeksi. En ole tottunut pokailuun, enkä pidä siitä erityisemmin Suomessakaan, joten ehkä suurin kulttuurishokki on koettu nyt sen tiimoilta.

Pidän kyllä paikallisesta sosiaalisuudesta, vaikka itse kallistun toisinaan hieman introvertin puolelle. On mukavaa viettää aikaa paikallisten seurassa, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Olen luonteeltani seurailija, joten kun naapurin rouva valmistaa ruokaa perheelleen ja kutsuu minut syömään on mahtavaa seurata kun kymmenen värikkäästi pukeutuneen afrikkalaisrouvan joukkio asettuu kahden suuren ruokakulhon ääreen aterioimaan ja keskustelemaan päivän kuulumisista wolofiksi. Samaan aikaan perheen lapset pörheltävät ympärillä ja tulevat välillä tutkailemaan hiuksiani, jotka ilmeisesti tuntuvat poikkeuksellisen sileiltä, sillä joku on jatkuvasti niiden kimpussa. Kaikki myös keskustelevat minun kanssani, siitä huolimatta etten puhu ranskaa tai wolofia. Täällä on hankala jäädä ulkopuoliseksi, oikeastaan mahdotonta.

Viime viikolla aloitimme opetuksen läheisissä kouluissa. Ensimmäiset tunnit eivät menneet ihan kaikkien oppikirjojen mukaisesti. En ollut valmistautunut tarpeeksi huolellisesti enkä ottanut huomioon valtaisan kielimuurin vaikutusta. Oppilaat eivät myöskään ole niin hiljaisia ja kuuliaisia mitä suomalaiset kollegansa ja luokkakoot ovat massiivisia. Siinä mitä 30 oppilasta on kriittisen suuri luokka meillä, on täällä varsin pieni ryhmäkoko. Opetin viime viikolla alakoululaisia, jotka opiskelevat noin sadan oppilaan luokissa. Opettaminen oli lähinnä luennoimista väreistä ja suomalaisesta kuvataiteesta. Näytin kuvia suomalaisilta taiteilijoilta ja ykkösnimeksi nousi Katja Tukiaisen ihanat tyttöhahmot, jopa Muumien ylitse. Pienempien ryhmien kanssa olemme harjoitelleet värien sekoittamista, muotoja ja kasvojen piirtämistä.

Tatuointini kiinnostivat myös muksuja, jotka ovat ilmeisen harvinaisia täälläpäin maailmaa. Moni on kysynyt milloin tatuointini kuluvat pois tai voinko tehdä heille juuri tällä sekunnilla muutaman kuvan. Pari pikkuista kauhistui kun selitin että muste laitetaan ihoon neulan kanssa.

Viime viikolla sairastuin turistien klassisimpaan pöpöön, nätisti ilmaistuna vatsatautiin. Kaikki alkoi siitä kun nälkäisinä ja iltapalan himoissamme lähdimme Jirkan kanssa läheiselle fataya-kojulle. Koska olen hedonistinen luovuttaja ja hyväkäytöksinen nuori neito (en kieltäydy täällä ruoasta jos joku sitä tarjoaa), olen sortunut punaisen lihan houkutukseen muutamia kertoja.Viime kerrasta onkin ruhtinaallisesti aikaa.. Otin siis fatayan joka oli täytetty lihalla, munalla, majoneesilla ja lihalla. Se oli taivaallisen hyvä rasvapommi, joka ikävä kyllä aiheutti sen etten pystynyt juomaan seuraavaan kahteen päivään edes vettä. Koska minulle nousi kuume ja olin muutenkin aika surkeassa kunnossa, lähdimme sairaalaan. Tarina saa onnellisen lopun antibioottien ja mahalääkkeiden myötä, happy days! Ikävä kyllä onnistuin tämän taudin myötä jättämään välistä muslimien uudenvuoden juhlinnat.

Onneksi pääsin eilen todistamaan bileitä, jotka lyövät laudalta kaikki kämäiset jääkiekkojuhlinnat Suomessa, nimittäin Grand Yoffin jalkapallojoukkue voitti itselleen paikan finaaleissa ensi viikolla! Luin kirjaa kaikessa rauhassa hyttysverkkoni suojassa ja valmistauduin nukkumaan kun valtavan väkijoukon laulu ja huuto alkoivat kaikua etäällä. Mölinä lähestyi lähestymistään, joten vetäisin housut jalkaan ja lähdin katsomaan mistä oli kysymys. Laulava joukkio riehui viereisellä kadulla. Joukko miehiä seisoi liikkuvan bussin päällä ja lauloi täyttä kurkkua heilutellen palmunlehviä. Ensi viikolla on finaalit, saa nähdä kuinka isot kekkerit siitä muodostuvat..

                             

Kerrottakoon myös tässä postauksessa että olen omaksunut paikallisen joukkoliikenteen käytön. Kävin N´gorin rannalla bussilla, mikä osoittautui yllättävän helpoksi ja lähes ilmaiseksi keinoksi liikkua. Bussit ovat noin puolet suomalaisten bussien koosta ja ne ovat yleensä ahdettu täyteen kolminkertaisella määrällä ihmisiä. Mutta hauskaa se oli silti.

Tänään on perjantai ja aion mennä tanssimaan. Eilen satoi ensimmäisen kerran koko kuukautena.

-M

ps. täällä on huvipuisto

pps. täällä on kaunista