Ruokakulttuuri

Noniin, tässä se nyt tulee. Kirjoitusta ruuasta. Te kaikki tiesitte, että se oli tulossa ennemmin tai myöhemmin. Tässä siis kirjoitetaan siitä, kuinka syödään peltohiiriä, skorpioneja, kärmeksiä, hämähäkkejä ynnä muita eläinkunnan arveluttavia otuksia? Ei suinkaan! Senegalissa ruoka on pääasiassa melko perusmättöä, mutta paikalliset tekevät näistä ruoka-aineksista joskus hieman hämmentäviä komboja.

Tiedättehän kaikki ohjeet, joita turisteille annetaan syömisestä: älä syö majoneesia, älä munaa, älä salaattia, älä vihanneksia tai hedelmiä ellei niitä kuorita tai ellet itse pese niitä pullovedellä, jne. Kaikki ne ohjeet voi täällä heittää romukoppaan.

Ensimmäinen kokemukseni "koppileivästä" oli ensimmäinen iltapalani Senegalissa. Tommin ja Maarian opastuksella marssin pahaa-aavistamattomana myöhäisenä iltana läheiseen ravitsemusliikkeeseen. Kyseinen paikka oli kadun kulmassa talon kylkeen muurattu pieni koppi. Oven virkaa toimitti tuulessa hulmuava kangas. Sisällä lähes kaiken tilan vei puupöytä, jolla eri einehdittävät esittäytyivät. Pöydän takana nuori poika otti vastaan tilauksia. Yhden ainoa tuikun valossa oli ahdasta ja hämärää, ilma oli sakeana mausteiden ja kaasun tuoksua.
Istun alas ja määrittelen mielessäni kopin hygieniatasoa. Mustuneet seinät, asiakkaat lääppivät tuotteita, kokki ei pese käsiään eikä välineitään tilausten välillä, kaasupullojen päällä paistoastiat ovat kauan sitten pinttyneen mustan palojäänteen peitossa. Itsesuojeluvaisto kehottaa lopettamaan moisen ajatusketjun. "Mitä saisi olla?" "Samaa kuin Tommilla kiitos." Kokki nappaa koko päivän käytössä olleen muovikasarin ja donkkaa sinne yhden munan ynnä mausteita, vispaa seosta hetken ja kaataa suoraan mustuneelle pannulle, jolla edellisen paiston jäänteet vielä viipyilevät. Toisella pannulla paistuvat ranskalaiset ja tunnistamaton lihaisa olemus. Kokki leikkaa patonkia ja paiskoo omeletin ja fritit sen sisään saattaen ne näin kolmiyhteyteensä. Tässä vaiheessa neuroottisemman matkailijan mielessä välähtää kuva paikallisten tavasta hoitaa tarpeensa wc-tiloissa ilman paperia paljaan käden ja huljuttelukupin kera.
Kokki kääräisee valmiin leivän pari päivää vanhaan sanomalehteen ja läiskäisee sen tiskiin. Läts. 250 frangia kiitos. Kalvennut toubab maksaa, kiittää ja poistuu. Kotimatka nieleskellään tyhjää. Majapaikassa sitten hikikarpalot otsalla kelmeillen otetaan se askel tyhjyyteen.

Tuo tarina oli elävästä elämästä. Yleensä ruokailu meillä noudattelee seuraavia suuntaviivoja. Aamupalaksi residenssiläiset syövät yleensä täytepatonkeja. Jos jotain vanhat siirtomaaherrat Senegaliin jättivät, niin se on epäilemättä tämä patonkikulttuuri. Patonkien väliin voi valita mieleisensä täytteen usein moninaisista vaihtoehdoista. Näitä ovat, myyjästä riippuen, tonnikala, ranskalaiset, hernekeitto (luitte oikein), spaghetti (yep), peruna, lihaa eri muodoissa ja huhujen mukaan myös suklaa. Näitä täytteitä voi lisäksi höystää esimerkiksi majoneesilla, kananmunilla ja erilaisilla kastikkeiden ja mausteiden valikoimilla. Aamupalan voi sitten huuhtoa alas paikallisella café touballa, jonka maku etäisesti muistuttaa kahvia, mutta joka on senegalilaisen tavan mukaan erittäin makeaa. Ja kun sanon erittäin makeaa tarkoitan ERITTÄIN makeaa. Makeannälkää voi aamutuimaan loiventaa myös ostamalla munkkeja (kookosmunkkeja, jos elämä hymyilee).

Päivällä syödään sitten Senegalin kansallisruokaa, riisiä ja kalaa, eri muodoissaan. Ruoka saapuu yhdellä astialla, josta kaikki syövät omalla lusikallaan oman sektorinsa puhtaaksi. Riisiä on yli oman tarpeen, side orderit pyritään jakamaan tasan kaikkien kesken niin, ettei kenellekään tule paha mieli. Riisin kaverina on siis yleensä kalaa (sen tarkemmin en osaa eväkkäitä määritellä) ja vihanneksia (porkkanaa, kaalia, bataattia, mystistä vihreää tomaatinmakuista minikurpitsaa...älkää kysykö). Kävipä kerran jopa niin, että lautaselta löytyi ihan rehellistä lihaakin kalan korvikkeena. Liha oli peräisin määrittelemättömäksi jääneestä eläimänmuodosta, mutta hyvältä se maistui.

Ruoka on pääasiassa hyvää, mutta yksi on ylitse muiden: yassa. Tämä ruokalaji on Senegalin salainen aarre maailman kulinaristeille. Suussa sulavaa riisi-kasvisyhdistelmää sekä paistettua kalaa. Yassapäivä on juhlapäivä.

Iltapäivän snackeina ovat yleensä fatayat, pienet lihapiirakat, joita naapuriin emäntä käy myymässä tulisen kastikkeen kera suuresta korista sopuhintaan 50 cefaa/kpl.

Iltapalatarjonta vastaa pääosin aamupalatarjontaa, myyjät ovat usein samat, joten valikoimakin pysyy muuttumattomana. Välillä hemmottelemme itseämme hakemalla vähän matkan päästä Patte d´Oien risteyksen läheltä kolmionmallisia isoja piirakoita, joiden sisällä on ranskalaisia ja paistettua munaa, joskus tomaattia, usein ketsuppia ja jotka kilpailevat tasapäin minkä tahansa suomalaisen grillimätön kanssa. Ja joskus sitä tottakai haluaa ja pitääkin hemmotella itseään. Sellaisina päivinä poikkeamme keskustaan syömään herkistäviä pitsoja ja hampurilaisia ja vilvoittavaa jäätelöä.

Ruuan alkuperästähän ei täällä ole oikein minkäänlaista tietoa. Ennen matkaa sitä ajattelee että ei sitten syödä mitään epämääräistä, mutta käytännössä se on täällä mahdotonta. Ja epämääräisellä tarkoitan tässä perus turistin näkökulmasta epämääräistä. (Mutta eipä täällä Grand Yoffissa turisteja muutenkaan näe).

Juomapuolesta sen verran, että pullovesi on paras vesi ja kaupasta saa toki kaikkia niitä tuttuja ja turvallisia coca-cola companyn porejuomia joita Suomessakin on tarjolla. Me olemme kuitenkin päättäneet tukea paikallista yritystoimintaa ja koukuttaneet itsemme Gazelle-janojuomien suussa sulavalla tarjonnalla. Sweet sugary goodness. Omena- ynnä ananas-gazellet sammuttavat janon ja pullon kyljessä komeileva hoikka peuraeläin kainalossa saa moskiitoista kuumottunut suomalainen paremmin unen päästä kiinni. Naisihmiset muistakaa kuitenkin paikallisten varoitus: jos juot liikaa gazellea niin laihdut liikaa.

Kaiken kaikkiaan voidaan siis sanoa, että residenssiläiset syövät varsin hyvin. Mitä tämä lysti sitten kustantaa? Kuten muutenkin Senegalissa, jotkin asiat maksavat miellyttävän vähän, toiset taas yllättävänkin paljon. Täytepatonkeja voi ostaa täytteen määrästä ja laadusta riippuen 150-300 cefalla. Grillimättömme maksaa 500 cefaa kappaleelta. (Tässä vaiheessa mainittakoon, että 650 cfa:ta = 1 euro). Nämä hinnat eivät siis päätä huimaa, mutta kaikki luksustavara on Senegalissa samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Pizzaa tai purilaisia saa mässyttää 1300 aina 6000 cefan investoinnilla ja hedelmien kilohinnat pyörivät hieman vajaassa 1000:ssa cefassa.

Palatakseni tarinaani ensimmäisestä iltapalasta voin sanoa, että makuja on tietenkin monenlaisia, mutta ainakin omalla kohdallani se askel kannatti ottaa. Kaikki paikalliset ruumiinravinnon muodot eivät ole kertakokeilua pidemmälle kiehtoneet, mutta osa on valloittanut tiensä sydämeen. Rohkea kokeileminen on aiheuttanut matkan varrella myös ripulimaisia fysiologisia vastareaktioita kehoni mikrokosmoksessa, mutta loppujen lopuksi varsin vähän. Sen sijaan ruokailu on tarjonnut autenttisia kokemuksia, aivan erilaisen kurkistuksen dakarilaiseen elämään kuin keskustan hotellien norsunluutorneissa hamppareita sisuksiinsa mättäville valkonaamoille. Paikoitellen vilkas vatsa on pieni hinta sellaisesta kokemuksesta. Ja mitä tulee niihin matkalla syömisen ohjeisiin niin ainakin yhtä ohjetta todellakin noudatamme: syö aina niissä paikoissa, joissa paikallisetkin syövät.