Vahdinvaihto ja pääsiäinen Santhiabassa

Kirjoitusvastuu täällä sunuker blogissa vaihtuu. Edellinen kieliharjoittelija Maaria lähti parisen viikkoa sitten takaisin pohjoiseen ja tästä lähtien blogia ylläpitää minä, Tero, aina tuonne kesäkuun puoleenväliin saakka. Keskuksessa on viime aikoina eletty vähän hiljaiseloa, toissaviikolle sattui sekä Senegalin itsenäisyyspäivä että pääsiäisviikonloppu ja niimpä kaikki tunnit siltä viikolta peruuntuivat eikä tulkkauksellekaan ollut siis tarvetta. Pääsin itse työnteon makuun siis vasta viime viikolla ja työt alkoivat ihan mukavissa merkeissä. Nuorten elokuvakurssilla julkistettiin suunnittelukilpailu ja lukutaitoryhmäkin pyörähti pyhien jälkeen hitaasti mutta varmasti käyntiin.

Muutoin Santhiabassa on tapahtumia riittänyt naapuriin syntyneestä vuohen karitsasta pääsiäisviikonlopun kaksiin häihin, joista toisessa avioliiton satamaan purjehti talonmiehemme Siren pikkusisko. Lisää häähumua on luvassa tänään, kun lääkärimme Anu ja keskuksen Doudou vihitään. Onnea molemmille koko remmin puolesta.



Toubab-joukkiomme vieraili eilen Ile Ngorin piskuisella saarella Dakarin pohjoispuolella. Saari oli kaunis ja rauhallinen, mutta myös tietyllä tapaa arvoituksellinen. Valtavia uusia luksustaloja rakennettiin kovalla vauhdilla sinne tänne turistien riemuksi ja majapaikaksi ja samaan aikaan siellä täällä oli yhtä valtavia ja vaikuttavia rakennuksia jätetty puolitiehen murenemaan. Joka tapauksessa saari on kapeine kujineen ja soppineen kiehtova ja puutarhojen väriloisto paikoin upeaa katseltavaa. Löytyipä myös ranskalaisten pitämä todella viihtyisä surffauskoulu, jossa saa varsin sopuhintaan myös itselleen asuinpaikan Dakarissa vierailun ajaksi. Lisäksi poikkesimme aikaisemmin viikolla katsomaan kevään mellakoista koottua valokuvanäyttelyä.

Omasta puolestani voin sanoa, että Dakariin kotiutuminen on sujunut varsin hyvin ja näin parin viikon jälkeen on pahin terä kulttuurishokistakin alkanut väistyä. Muistissa pysynee silti pitkään maahan saapuminen myöhään sunnuntaina, yön laskeuduttua. Kuumoittavista rajamuodollisuuksista selvittiin hyvin ja lentokentän riivaajia - joista minua oli etukäteen varoitettu - ei niitäkään pahemmin näkynyt. Pääsin siis kentältä ulos varsin kivuttomasi ja pihan hälinästä löysin itse Babskun, joka otti minut hellään opastukseensa. Seuraavaksi pääsinkin sitten tutustumaan seuraavaan hikoilua aiheuttavaan asiaan Dakarissa, nimittäin liikenteeseen. Mielessäni synkät tilastotiedot siitä, kuinka matkaajaa eniten vaanivat vaarat ovat nimenomaan liikenneonnettomuudet istuin Babacarin perässä taksin virkaa toimittavaan sedan-relluun, joka näytti pysyvän koossa lähinnä tahdonvoimalla, ja nautiskelin seikkailun tunnusta. Koko päivän lentokoneessa ja -kentällä käkittyäni tuntui siltä kuin matka viimein eteni. Kojetaulun erittäin suuri ja erittäin punainen varoitusvalo johtotähtenä taksi suhaili kentältä moottoritielle, jossa katuvalot olivat harvinaista luksusta ja jonka liikennettä näytti ohjailevan arvoitukseksi jäänyt kirjoittamaton säännöstö. Turvavöiden puuttuminen ja valoteholtaan kynttilän tasoiset ajovalot kuitenkin unohtuivat öisen kaupungin virratessa ohi molemmin puolin. Myöhäisestä kellonajasta huolimatta nukkuvasta kaupungista ei voinut puhua ja tuntuukin ettei Dakar nuku koskaan. Tämä on myös muutamana yönä käynyt selväksi ainakin täällä Grand Yoffissa, jossa musiikki pauhaa välillä auringonlaskusta auringonnousuun. Nyt alkuaskeleet on otettu, mitelty voimia kunnianhimoisen afrikkalaisen suolistobakteerin kanssa ja podettu lentokoneflunssaa. Pari vuotta sitten syntyneestä ajatusleikistä on tullut totta ja täällä ollaan: Senegalissa, Afrikassa. African sun at last.