Kyläelämää

Eläinsatuprojekti vei tulkkiharjoittelijan muutamaksi päiväksi Dakarin saasteista ja pitkittyneestä kesän odotuksesta hieman syvemmälle Senegalin syövereihin DioffYorin kylään. Siellä projektia tehtiin kahden kyläkoulun kanssa, yhden DioffYorissa (japanilais-senegalilainen yhteistyökoulu) ja yhden läheisessä, vielä pienemmässä, Dackin kylässä.

Matkaa kylään tehtiin kahdella bussilla yhteensä lähes kolme tuntia. Lähtö viivästyi pitkälle iltapäivää, joten aurinko ehti matkan aikana laskea ja vei maisemien katselusta suurimman ilon. Loputtoman autossa käkkimisen jälkeen jäimme viimein kyydistä tien poskeen pienen asutuskeskittymän kohdalla. Siellä täällä loisti muutama valotuikku, mutta suurin valonlähde oli taivaalla loimottanut mahtava täysikuu. Aivan upean tähtitaivaan alla lähdimme tallustamaan kohti majapaikkaamme.

Majoituimme kylävierailun ajaksi paikallisen perheen luo. Majoitus, kuten kyläkontaktit muutenkin, järjestyivät oppaamme Babacarin (ei pidä sekoittaa keskuksen asioista vastaavaan Babacariin) kautta. Isäntäperheemme oli Babacarin isän ystävän perhe. Perheen isäntä olikin odottamassa meitä pihalla ja saimme vielä nautiskella herkullista attaya-teetä ennen nukkumaanmenoa.Seuraavana aamuna hevoskärrytaksi vei meidät mielikuvituksellisten kylämaisemien halki ensimmäiseen kouluun ja hommat saatiin käyntiin varsin mukavasti. Kyläkouluissa lapset olivat huomattavasti rauhallisempia ja parempikäytöksisempää sorttia kuin Dakarissa, mutta toisaalta myös luokkakoot olivat hieman pienempiä. Työt lopetettiin hieman puolen päivän jälkeen ja sitten pääsimme kokemaan kunnon korventavan Afrikan auringon, Lähes ahdistavaksi äitynyt auringon hehku kuumoitti niskaa ja hiekka oli kiehuvan kuumaa jopa kengänpohjien läpi. Väkisinkin nousi hymy huulille. Hevoskärrymatkalla takaisin majapaikkaan silmät ammensivat näkymiä aivojen raksutettavaksi. Talojen väleistä vilahteli horisontin taa katoava savanni. Maisemat olivat muutenkin kuin suoraan siitä mielikuvien Afrikasta, vaikka savannilla valtoimenaan laukkaavat zeebra- ja giraffilaumat puuttuivatkin.

Isäntäperheeseen kuului isän lisäksi kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Hyvin pian kävi myös selväksi, että me, vierailijat, olimme myös osa perhettä. En muista, milloin viimeksi niin lyhyessä ajassa olisin luonut niin lämpimiä suhteita vieraisiin ihmisiin. Kylästä pois lähteminen harmitti jo etukäteen, vaikka tiesimmekin palaavamme sinne pian uudelleen. Toinen visiittimme oli kuitenkin valitettavan lyhyt, vain yksi yö, ja seuraavasta kerrasta ei nyt ole tietoa. Viimeisenä iltana perheen isän saatesanoja kuunnellessa olo oli varsin tunteikas, oli pakko hiljentyä kelailemaan näiden ihmisten ajatuksia ja näkemyksiä. Terre du teranga, vieraanvaraisuuden maa, todellakin. Tuolla reissulla mieltä myllertämään jäi paljonkin asioita, isoja ja pieniä, eikä kaikkia niistä ole edes blogia varten tarkoitettu. Olen todella tyytyväinen, että sain mahdollisuuden kokea edes tuon pienen palan kyläelämää.

Näitäkin tuntemuksia sulatellessa menee varmasti tovi. Suosittelen joskus kokeilemaan auringonlaskuun ajamista savannin vilistäessä ohi ja ajoviiman puhaltaessa kasvoille. Toimi ainakin omalla kohdallani todella kovasti.

Dakariin paluu tapahtui siis haikeissa tunnelmissa, mutta hienojen kokemusten rikastamana. Ja kevään odotuskin on täällä pääkaupungissa nyt ohi, Kesä on saapunut ja vihdoin lämpöä riittää siinä määrin kuin mainoksissa luvattiin.