Liikennekulttuuri ja painin huuma

En halua olla mitenkään stereotyyppisesti mies ja kirjoittaa heti autoilusta, mutta erinäisistä moottorikulkineista kiinnostuneena henkilönä olen kuitenkin pannut merkille joitain asioita Dakarilaisesta liikennekäyttäytymisestä.

Edellisessä kirjoituksessa jo hieman avasinkin taksimatkustuksen maailmaa ja siinä kertomani asiat pätevät kaikkiin taksimatkoihin Dakarissa. Taksit ovat (pääosin) ikäloppuja ranskalaisia tai japanilaisia autoja, jotka pysyvät koossa toivon voimalla ja jotka eivät aina jaksa matkoja loppuun asti yhtenä kappaleena. Silloin tällöin näkee kuinka paikalliset näppärästi värkkäävät kahdesta arveluttavasta taksista yhden hyvän. Myöskin turvavyöt ovat mittariautoissa varsin harvinaista herkkua, joten jokainen matka on todellakin seikkailu. Taksien heikosta kunnosta voi kuitenkin löytää myös hopeareunuksen; autovanhukset eivät jaksa kiihtyä paljon taajamanopeuksia suurempaan vauhtiin, mikä suitsee niiden kuskeina toimivien teiden ritareiden suurinta intoa. Silti pari kertaa on taksissa jännittänyt, etenkin ilta-aikaan jolloin kuskit vauhtia hidastamatta sompailevat olemattomilla ajovaloillaan pitkin katuja ja kujia (Dakarissa ei läheskään kaikkialla ole tarjolla katuvaloja helpottamaan pimeän pelkoa). Taksilla matkustaminen on kuitenkin miellyttävän edullista ja usein erittäin käytännöllistä ja verrattain nopeaakin, joten hyvät ja huonot puolet tasapainottuvat mukavasti.

Toinen residenssiläisten yleisesti käyttämä kulkuneuvo on car rapide (jonka nimi ei todellakaan ole enne). Näistä vanhoista Renault'n pakettiautoista, joista on nyrkkipajassa hitsailtu minibusseja, onkin blogissa jo juttua Maarian kirjoittamana, joten en keskity niihin tässä sen enempää. Mikäli haluaa tutustua pääkaupungin etnografiseen karttaan todella edullisen matkustamisen yhteydessä niin nämä komeissa sotamaalauksissa esiintyvät peltilehmät ovat oikea valinta.

Dakarin ajoneuvojen kirjo on yllättävänkin moninainen. Vanhojen ja väsyneiden kotteroiden lisäksi liikenteessä näkee myös paljon tuliteriä edustusautoja niin Euroopasta kuin Jenkeistäkin ja tietenkin Kiinasta. Välillä automiehen sydäntä riipii nähdä uudehkoja luksusautoja tuulen hiekkapuhaltamina. Hiekkaa ei Dakarissa pääse karkuun. Oman suolansa soppaan lisäävät hevoskärryt, jotka ovat nekin varsin tavallinen näky kaupungin kaduilla, myös moottoritiellä, jossa ne jakavat piennaralueen skootteriarmadan kanssa.

Liikennekäyttäytyminen on...sanoisinko ranskalaista. Kaistamerkinnät ovat vain suosituksia ja usein on näppärämpää ilmeisesti ajella kaistojen välissä. Jotkut kadut näyttävät suomalaiseen silmään aivan liian kapeilta kolmelle rinnakkaiselle kaistalle, mutta paikalliset kyllä osoittavat suomalaisen vain näkevän tämänkin asian turhan suppeasti. Risteyksissä rohkein voittaa ja väistämisvelvollisuus määräytyy tilanteen mukaan. Vilkkua näytetään käännyttäessä harvoin, sillä miksi näyttää suuntamerkkiä suuntaa vaihtaessa. Sen sijaan usein näkee autoja ja skoottereita, jotka ajelevat jatkuvasti hätävilkut päällä. Usein (ja varsinkin pimeän tultua) tämä kuitenkin osoittautuu varsin älykkääksi vedoksi, sillä ajovalot todella ovat paikoitellen sitä sun tätä. Liikennesääntöjäkin lienee ja näkeepä keskustassa myös liikennevaloja. Niiden tarpeellisuus on kuitenkin hieman kyseenalaista. Liikennevirrassa kun ei tapahtu oikein minkäänlaista muutosta valojen vaihtumisen myötä. Kaikesta tästä huolimatta liikenne tuntuu jollain ihmeellisellä tavalla kuitenkin toimivan, eikä varsinaisia vaaratilanteita näe kovinkaan usein. Jalankulkijoille ei kunnioitusta anneta, mutta jos ei jää katua ylittäessä kuppaamaan vaan siirtyy ripeästi tien yhdeltä puolelta toiselle niin ongelmia ei ole. Oma viehätyksensä automatkustamisessa on, pakko myöntää.

Siirrytään painiin. Miksikö painiin? Koska Senegalissa on kaksi urheilulajia: kuningas jalkapallo ja kuninkaampi böre eli combat eli lutte eli paini. Vaikka lajia ei täällä seuraisikaan, ottelupäivät kyllä huomaa. Senegalilaiset suhtautuvat painiinsa erittäin intohimoisesti ja se näkyy myös katukuvassa päivittäin.

Niimpä kun meille tarjoutui mahdollisuus päästä kokemaan painiottelun tunnelmaa paikan päälle otimme heti Tommin kanssa tarjouksen mielihyvin vastaan. Viime sunnuntaina suuntasimme Stade Demba Diopille, jossa käytiin se suurin ottelu. Voittamaton mestari Yekini kohtasi siellä uusimman haastajansa ottelussa, joka ennakkotietojen mukaan saattaisi jäädä suuren mestarin viimeiseksi. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua pitkän matkaa ennen stadionin porttia ja turvatarkastuksissa ei muuten hassuteltu yhtään. Olimmekin saaneet ennakkoon tietää, että painimatseissa meno saattaa äityä rajuksikin, myös siis katsomossa. Tunteet ovat pinnassa. Kentällä seisseet mellakkapoliisien rivit eivät jotenkin onnistuneet huojentamaan oloa, varsinkin kun vaihtoivat yhdessä vaiheessa baretit mellakkakypäriin. Tunnelma oli kuitenkin erittäin hieno ja yleisön intohimon kyllä aisti. Varsinainen pääottelu oli varsin lyhytkestoinen ja niinhän siinä kävi että mestari kaatui. Kauan eläköön uusi mestari. Ottelun päättyessä koko kaupunki räjähti, ihmiset sekosivat aivan totaalisesti ja bileet jatkuivat keskustassa varmasti koko yön. Mukana juhlimassa olivat niin miehet kuin naiset aina pikkuipanoista vanhuksiin. Todellinen koko kansan urheilulaji siis. Hieno kokemus ja hienot fiilikset jäi, vaikkakin allekirjoittaneen jo melkein häipynyt flunssa innostui iskemään kostonhimoisesti takaisin.

Omista hommistani sen verran, että tämä viikko ja myös seuraava on kiireistä aikaa Stiinan eläinsatuprojektin kanssa. Projektia on tehty nyt kolmen eri luokan kanssa kahdessa koulussa ja ensi viikolla olisi tarkoitus ottaa mukaan vielä neljäskin koulu ja luokka. Hommat pitäis saada hoidettua ens perjantaihin mennessä, jolloin Stiina matkustaa takaisin Suomeen. Kiirettä siis pitää, mutta vielä vähän aika sitten toivoinkin että työnteko alkaisi. Nyt on sitten saanut tulkata ja pohtia sitä, kuinka paljon tulkkaamista täytyy soveltaa pienten lasten kanssa. Ihan oppikirjan mukaan ei tulkkaus ole ehkä tapahtunut, mutta viesti on välittynyt ja sehän on tärkeintä. Tänään saatiin jo projektin ensimmäisiä konkreettisia tuloksiakin ja ainakin niistä päätellen asia on mennyt yleisön ymmärrykseen. Huojentavaa.

Näissä mietteissä jatkamme kohti kuun vaihdetta. Snif snif.