Moskeija, maalaus ja matsi.

Hikisen sunnuntaipäivän kunniaksi päätin omistaa päivän vierailulle moskeijassa. Edellinen ilta painoi hieman silmäluomia, sillä olin herännyt jo yhdeksän aikaan lasten itkuun ja tööttäilevään jäätelökärryyn, joten haave myöhään nukkumisesta jäi, noh, haaveeksi ja päätinkin suunnata moskeijaan. En ollut koskaan käynyt moskeijassa, joten tilan käyttäytymisprotokollat ovat minulle hieman vieraat. Mukaani lähti kaksi paikallista poikaa naapurustosta ja he lupasivat esitellä moskeijan rakentaneen miehen lapsenlapsen, joka voisi kertoa paikan historiasta vähän enemmän.

Tässä vaiheessa kihisin innosta, vetäisin huiviani paremmin kiinni ja hyppäsin poikain kanssa taksiin. Moskeija sijaitsee lähellä Monument de la Renaissance africaine-nimistä jättimäistä veistosta, pienen kalastajayhteisön sydämessä.

Absurdi näkymä

Kun pääsimme ylläolevan kuvan osoittamaan paikkaan, minulle ilmoitettiin että oppaamme saapuu "minuutin päästä". Tunnin kuluttua oppaamme ilmestyi paikalle ja suuntasimme kohti moskeijaa. Ikävä kyllä en päässyt sisään, koska en ole muslimi. Joten se siitä sitten.

Lohdutukseksi pojat näyttivät minulle hieman moskeijaa ympäröivää kalastajakylää, joka oli uskotattoman hieno. Koko ranta oli täynnä pieniä värikkäitä veneitä, vuohia ja kalastajia.

Sain myös viimeisteltyä seinämaalaukseni. Paljon sen tekeminen otti, mutta paljon se antoikin. 

Nyt on tullut aika hoitaa viimeiset pakkailut ja lähteä seuraamaan finaalimatsia! Sen jälkeen onkin aika lähteä takaisin Suomeen!

Raportoin matsin jälkirtunnelmista, omista jälkitunnelmista ja asioista noin yleensäkin loppuviikosta!

-Milja

Seinämaalausprojekti(t?)

Tulevan jalkapallofinaalin innoittamana suostuin toteuttamaan seinämaalauksen kahdesta paikallisesta pelaajastarasta, Sadamista ja Mortalista. Motivaattorina maalausprokkikselle toimi myös koulutehtävä paikkasidonnaisesta teoksesta, jonka toteutan nyt sitten täällä Grand Yoffissa.

Kuvat tulevat olemaan noin malliensa kokoisia ja toteutan ne paikallisilla maaleilla, ilmeisesti automaaleilla(?). Haju on tyrmistyttävän paha ja liuoittimena toimii jokin neste, joka taitaa olla bensaa. Projekti alkoi mukavasti 30 asteen helteessä, jossa luonnostelin kuvat seinälle. Intensiivinen keskittyminen on melko mahdotonta, sillä työskentelyä seuraa vähintään kymmenen lapsosta, joista aina muutamalla on missiona päästä tutkailemaan liuottimia ja maaleja lähietäisyydeltä. Onneksi löysin itselleni assistentiksi lukioikäisen Baboucarrin, Gambiasta kotoisin olevan nuoren taiteilijanalun, joka on auttanut sekoittelemaan maaleja, hakenut välineitä ja auttanut maalamaan laajoja pintoja kanssani. Lisäksi hän pystyy hätistelemään lapsia pois märän teoksen ja maalien luota.

 Seinämaalausprojekti on herättänyt paljon huomiota naapurustossa, ja kuinka ollakaan, valkoiseksi maalattuja seiniä alkoi ilmestyä aloittamisen jälkeen lähietäisyydelle sekä kutsuja maalamaan jättimäisiä kuvia muistakin paikallisista futareista. Paikalliset eivät tunnut ymmärtävän että olen lähdössä jo ensi keskiviikkona ja maalaaminen on suht hidasta puuhaa automaalien kanssa.

Olen yrittänyt aikatauluttaa jokaiselle päivälle vähintään muutaman tunnin maalausten parissa. Lisäksi päiviin mahtuu opetustyötä ja puuhailua muotokuvahommien kanssa. Huomenna onkin viikon ainoa vapaapäivä, enkä aio tehdä yhtään mitään. Tai no, käyn tutustumassa moskeijaan ja hamstrailemassa hölmöjä tuliaisia.

Edellinen viikko on mennyt suht leppoisasti työkiireistä huolimatta. Kävin tutustumassa paikalliseen majakkaan, olen käynyt tanssimassa pariin otteeseen ja käristänyt itseäni polttavassa auringossa. Lisäksi sain luettua Haitekstin loppuun.

Päiviä onkin jäljellä enään neljä ja kohta on edessä paluu koleankosteaan Suomeen. En siis tuhlaa enempää vähää aikaani tietokoneella, vaan menen istuskelemaan ulos paisteeseen!

Lopussa vielä kuvakooste!

suunnittelua

Näkymä majakasta

Lehmiä hengailemassa

Maalaus edistyneenä ja yleisöä. Vasemmalla Baboucarr

Toinen puoli maalauksesta

Meikä. Naapurin Mati letitti tukkani uuteen kuosiin. 

2,3: jalkapalloa, sairastelua ja koulua

Kirjoitan toisesta viikostamme nyt vähän jälkikäteen, sillä olen ollut melkoisen kiireinen kouluhommien ja oman projektin tiimoilta. Lisäksi olen muodostanut itselleni riippuvuuden korttipeleihin sekä hyviin pokkareihin, joita täältä residenssistä tuntuu löytyvän useita.Netti on harvemmin toiminnassa, ellei sitä erikseen pyydä, enkä kehtaa mankua yhteyden päällelaittamista jatkuvasti. Joten yksi epämiellyttävä riippuvuus selätetty kahden uuden tieltä.

Viimeistelin juuri edellispäivänä Animal Factoryn, Edward Bunkerin romaanin San Quentinin vankilan arjesta 60-luvun Amerikassa. Luin sen päivässä, liian hyvä kirja luettavaksi verkkaisaan tahtiin. Nyt aloitin Steven Hallin Haitekstiä, tarinaa miehestä joka ei muista itsestään tai mistään muustakaan yhtään mitään ja yrittää navigoida elämässään entisen minänsä lähettämien kirjeiden avulla.

Kirjojen lukeminen omassa ylhäisessä yksinäisyydessä on hieman vaikeaa, senegalilainen kulttuuri kun on yhteisöllistä eikä salli eristäytymistä tai yksin nyhjäämistä, ainakaan kovin pitkää aikaa. Jirka lähti viime maanantaina takaisin Suomeen , jonka jälkeen olen kokeillut yksin matkailun katkeransuloista nektaria, näin kornisti ilmaistuna. Kun lähdin takaisin Grand Yoffiin lentokentältä tänä maanantaina, keskustelin vartin verran vartijan kanssa englannin kielen opiskelusta ja hänen kotikylästään. Taksimatkalla kotiin yritin selittää nuorelle taksikuskille miksi en anna numeroani ja osoitettani hänelle, tai lähde hänen luokseen iltateelle. Edellispäivänä, lukiessani kirjaa rannalla, korumyyjä ehdotti myyntiprosessinsa ohella että ottaisin ”toisen poikaystävän” myös paikallisten keskuudesta, eikä heppu meinannut luovuttaa vaikka kuinka yritin alleviivata etten ole kiinnostunut ja että yhdessä miehessä on ihan tarpeeksi. En ole tottunut pokailuun, enkä pidä siitä erityisemmin Suomessakaan, joten ehkä suurin kulttuurishokki on koettu nyt sen tiimoilta.

Pidän kyllä paikallisesta sosiaalisuudesta, vaikka itse kallistun toisinaan hieman introvertin puolelle. On mukavaa viettää aikaa paikallisten seurassa, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Olen luonteeltani seurailija, joten kun naapurin rouva valmistaa ruokaa perheelleen ja kutsuu minut syömään on mahtavaa seurata kun kymmenen värikkäästi pukeutuneen afrikkalaisrouvan joukkio asettuu kahden suuren ruokakulhon ääreen aterioimaan ja keskustelemaan päivän kuulumisista wolofiksi. Samaan aikaan perheen lapset pörheltävät ympärillä ja tulevat välillä tutkailemaan hiuksiani, jotka ilmeisesti tuntuvat poikkeuksellisen sileiltä, sillä joku on jatkuvasti niiden kimpussa. Kaikki myös keskustelevat minun kanssani, siitä huolimatta etten puhu ranskaa tai wolofia. Täällä on hankala jäädä ulkopuoliseksi, oikeastaan mahdotonta.

Viime viikolla aloitimme opetuksen läheisissä kouluissa. Ensimmäiset tunnit eivät menneet ihan kaikkien oppikirjojen mukaisesti. En ollut valmistautunut tarpeeksi huolellisesti enkä ottanut huomioon valtaisan kielimuurin vaikutusta. Oppilaat eivät myöskään ole niin hiljaisia ja kuuliaisia mitä suomalaiset kollegansa ja luokkakoot ovat massiivisia. Siinä mitä 30 oppilasta on kriittisen suuri luokka meillä, on täällä varsin pieni ryhmäkoko. Opetin viime viikolla alakoululaisia, jotka opiskelevat noin sadan oppilaan luokissa. Opettaminen oli lähinnä luennoimista väreistä ja suomalaisesta kuvataiteesta. Näytin kuvia suomalaisilta taiteilijoilta ja ykkösnimeksi nousi Katja Tukiaisen ihanat tyttöhahmot, jopa Muumien ylitse. Pienempien ryhmien kanssa olemme harjoitelleet värien sekoittamista, muotoja ja kasvojen piirtämistä.

Tatuointini kiinnostivat myös muksuja, jotka ovat ilmeisen harvinaisia täälläpäin maailmaa. Moni on kysynyt milloin tatuointini kuluvat pois tai voinko tehdä heille juuri tällä sekunnilla muutaman kuvan. Pari pikkuista kauhistui kun selitin että muste laitetaan ihoon neulan kanssa.

Viime viikolla sairastuin turistien klassisimpaan pöpöön, nätisti ilmaistuna vatsatautiin. Kaikki alkoi siitä kun nälkäisinä ja iltapalan himoissamme lähdimme Jirkan kanssa läheiselle fataya-kojulle. Koska olen hedonistinen luovuttaja ja hyväkäytöksinen nuori neito (en kieltäydy täällä ruoasta jos joku sitä tarjoaa), olen sortunut punaisen lihan houkutukseen muutamia kertoja.Viime kerrasta onkin ruhtinaallisesti aikaa.. Otin siis fatayan joka oli täytetty lihalla, munalla, majoneesilla ja lihalla. Se oli taivaallisen hyvä rasvapommi, joka ikävä kyllä aiheutti sen etten pystynyt juomaan seuraavaan kahteen päivään edes vettä. Koska minulle nousi kuume ja olin muutenkin aika surkeassa kunnossa, lähdimme sairaalaan. Tarina saa onnellisen lopun antibioottien ja mahalääkkeiden myötä, happy days! Ikävä kyllä onnistuin tämän taudin myötä jättämään välistä muslimien uudenvuoden juhlinnat.

Onneksi pääsin eilen todistamaan bileitä, jotka lyövät laudalta kaikki kämäiset jääkiekkojuhlinnat Suomessa, nimittäin Grand Yoffin jalkapallojoukkue voitti itselleen paikan finaaleissa ensi viikolla! Luin kirjaa kaikessa rauhassa hyttysverkkoni suojassa ja valmistauduin nukkumaan kun valtavan väkijoukon laulu ja huuto alkoivat kaikua etäällä. Mölinä lähestyi lähestymistään, joten vetäisin housut jalkaan ja lähdin katsomaan mistä oli kysymys. Laulava joukkio riehui viereisellä kadulla. Joukko miehiä seisoi liikkuvan bussin päällä ja lauloi täyttä kurkkua heilutellen palmunlehviä. Ensi viikolla on finaalit, saa nähdä kuinka isot kekkerit siitä muodostuvat..

                             

Kerrottakoon myös tässä postauksessa että olen omaksunut paikallisen joukkoliikenteen käytön. Kävin N´gorin rannalla bussilla, mikä osoittautui yllättävän helpoksi ja lähes ilmaiseksi keinoksi liikkua. Bussit ovat noin puolet suomalaisten bussien koosta ja ne ovat yleensä ahdettu täyteen kolminkertaisella määrällä ihmisiä. Mutta hauskaa se oli silti.

Tänään on perjantai ja aion mennä tanssimaan. Eilen satoi ensimmäisen kerran koko kuukautena.

-M

ps. täällä on huvipuisto

pps. täällä on kaunista

Vko nro 1

Ensimmäinen tapahtumatäyteinen, hikisen kuuma viikko lähestyy loppuaan, edessä vielä kolme samanmoista. Voin sanoa jo löytäneeni tämän viikon aikana itsestäni aivan uudenlaisia sosiaalisia ulottuvuuksia, ollakseni niin introvertti suomalaispalikka. Työnteko rytmittyy tässä ilmastossa aivan eri tavalla kuin kotona ja jatkuva tapahtumarikkaus antaa keskittymiskyvylle aivan omanlaisensa haasteensa.

 Kaikki tuntuu olevan täällä pienen mutkan takana, pelkästään kielimuuri tuo arkipäivään paljon haasteita. Tästä huolimatta projektimme on edennyt ripeään tahtiin, ripeämpään mitä olisin kuvitellut. Paikalliset työskentelevät ahkerasti ja intohimoisesti töissään, erityisesti paikallisten koulujen panostus oppilaisiinsa ja koulujen toimivuuteen  valtavista haasteista huolimatta on koskettavaa. Toivon että huomenna alkava työskentely kouluissa tulee antamaan uudenlaista näkökulmaa taiteen opetukseen. Toimme mukanamme kasoittain koulu-ja taidetarvikkeita, jotka toivon mukaan auttavat rahaongelmissa olevan koulun arkea. On hurjaa huomata kuinka paljon valtion antama tuki kouluille ja terveydenhuollolle voi tuoda vakautta perusasioihin, ja kuinka hankalaa on jos tukea ei ole laisinkaan.

  Tulimme aisaparini Jirkan kanssa toteuttamaan kuvataideprojektia paikallisiin kouluihin. Työskentelemme alakoululaisten kanssa toteuttaen harjoituksia piirtäen, maalaten ja muovaillen. Opetamme perusasioita, kuten värioppia, oikeaoppista välineiden käsittelyä ja sitä miten ajatukset siirtyvät kuvaksi paperille. Isoimpien oppilaiden kanssa haluaisin opettaa elävänmallin piirrustusta ja luonnoskirjan käyttöä, olenhan itsekin juuri opiskellut samoja asioita koulussa. Toteutan myös muotokuvaprojektia omalla ajallani. Jirka viihtyy täällä kaksi viikkoa dokumentoiden työskentelyäni ja koulujen arkea.

 Saavuimme Jirkan kanssa tänne maanantai-iltana. Kuuma ilma ja kerosiinin haju pyörryttivät kun astuin ulos koneesta. Ilmankosteus laskeutui päälle kuin kostea untuvaviltti, voin sanoa etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Passintarkastukseen oli valtaisat ruuhkat ja meille selvisikin nopeasti että maassa on tuore laki, jonka mukaan ulkomaalaisten pitää pulittaa n. 50€ viisumimaksu. Pian olimmekin kentän laidalla teltassa ja yritimme selvittää mistä maksusta on kysymys. Onneksi kentällä oli automaatti ja minulla mukanani puhelin.  Säädimme tämän vuoksi kentällä muutaman tunnin ylimääräistä, suureksi osaksi oman itsepäisyyteni takia. Onneksi meitä olivat vastassa äärimmäiset pitkäpinnaiset paikalliset Albert ja Sire, jotka jaksoivat odottaa meitä.

Kun suurin kulttuurishokki oli lusittu lentokentällä ja jännitetty taxissa, oli ihana päästä Sunu Keriin. Meillä on täällä käytössä kaksi huonetta, sillä olemme ainoat residenssiläiset täällä. Keskuksella on oma sisäpiha, ateljeehuone, kirjasto sekä toimisto-ja ompeluhuone. Blogista löytyy varmasti paljon kuvia tiloistamme. Saamme päivittäin herkullista ruokaa, naapurimme kokkaamana. Ruoka on ihanaa, ah! Olen myös täysin riippuvainen cafe toubasta, ihanasta makeasta kofeiininektarista, jota voisin kitata litran päivässä. Täällä hallitaan loistavasti myös ruoan maustaminen.

Koska alkaa olla myöhä ja lämpöä ja vielä sen +30 astetta, listaan ranskalaisin viivoin viikon top 5 jännittävimmät juonenkäänteet (lentokentän lisäksi):

- vierailut kouluissa:

Olemme vierailleen kahdessa läheisessä koulussa, jossa tulemme työskentelemään kuukauden ajan. Tilat ovat suht pieniä ja oppilaita on paljon, mutta opettajien omistautuminen työlleen on ainutlaatuista. Valtio ei tue paikallisia kouluja, joten ihmisten aktiivisuus ja Taf tafin kaltaiset projektit ovat kultaakin kalliimpaa. Toinen kouluista on Dakarin ainoa kehitysvammaisille suunnattu koulu. Siellä käyminen oli hyvin koskettavaa. Koulun neljästä bussista kaksi oli mennyt rikki, jonka vuoksi kaikki oppilaat eivät voineet tulla kouluun. Poliota sairastavia lapsia oli paljon. Vaikka rokotuksia annetaan, kaikki lapset eivät niitä saa.  Valtion tarjoama rokotusohjelma saa minulta entistä enemmän arvostusta, ja toivonkin että myös me länsimaiset ihmiset osaisimme arvostaa rokotuksia.

-taximatkat

Osallistuimme kiihdytysajoihin kolme päivää sitten. Ei se muuten olisi jännää, mutta paikallisissa takseissa kun ei ole turvavöitä ja ne ovat usein hitsattu kasaan useammasta eri autonromusta. Kiihdytysajot tapahtuivat moottoritiellä autojen keskellä, kahden paikallisen taxin kesken. Takseilla kulkeminen on muutekin seikkailu, koska yhteistä kieltä harvemmin löytyy. Perille on kuitenkin aina päästy ja takseilla kulkeminen on halpaa. Kuskit ovat mukavia, vaikka perille pääsee joskus hieman kiertoteiden kautta.


-salaranta

Menimme yhtenä päivänä Yoffin rannalle. Törmäsimme paikalliseen rantakundiin, joka opasti meidät pienelle piilorannalle sammuneen tulivuoren kupeeseen. Rantakundit valmistivat siellä (turistihintaan of course) herkullisen kala-aterian. Awesome!

-kohtaamiset

Hinnoista neuvottelu, tinkiminen ja lukuisista tarjouksista kieltäytyminen on täällä jatkuvaa. Vaikka se onkin uuvuttavaa  tuppisuiselle suomalaiselle, itsestään löytyvät piilevät sosiaaliset taidot ovat jo itsessään palkitsevia. Iltateet katolla, ranskan, suomen, englannin ja wolofinsävytteiset keskustelut ja tarinat palkitsevat taas tavalla jotka ovat olleet minulle jo tähän mennessä korvaamattomia. En ole koskaan törmännyt sellaiseen vieraanvaraisuuten mitä täällä on. Todella kyynisyyttä karistavaa.

-keikka

Oltiin maailman parhaalla keikalla Just 4 u- nimisessä baarissa. En muista bändin nimeä, mutta linkitän niiltä biisin tänne jahka saan selville!


Palaan asiaan

-Milja

Jäähyväiset

Viimeistä kertaa blogaamassa. Lähtöpäivä on käsillä ja Dakarissa asuminen on nyt ohi. 2,5 kuukautta meni, saas nähdä kuinka kauan menee siihen että saa kelailtua kaiken tapahtuneen ja koetun mielessään läpi. Pakko myöntää että haikeus kaappasi otteeseensa tänään, kun ymmärsin että edessä on viimeinen yö kaislahuoneen katon alla. Enkä ehtinyt sen katon alla lopulta nukkua kuin pari viikkoa.

Edellinen yö vietettiin meren rannalla nautiskellen teetä ja grillattua kanaa lähes aamunkoittoon asti. Erittäin hieno ja hauska kokemus, vaikkakin jokseenkin puutteellinen wolofin kielen taitoni rajoitti paikoitellen osallistumismahdollisuuksiani keskusteluun. Tunnelmaa se ei kuitenkaan häirinnyt yhtään, suolainen tuuli pimeältä mereltä ja murtuvien Atlantin aaltojen kohina Almadiesin rannikkoon, attaya-teen pehmeä ja makea maku lämmittämässä rintakehää ja kauempaa hiekalta kantautuva soitto ja laulu; siinä kokemus, jonka muisto säilyy mieleni syvämuistissa varmasti pitkään.

Paljon asioita koettiin ja nähtiin, paljon enemmän jäi vielä kokematta ja näkemättä. Välillä aika todellakin kulkee kuin siivillä. Senegalista on vaikea antaa mitään yksiselitteistä mielipidettä suuntaan tai toiseen (ainakaan vielä tässä vaiheessa). Paljon mahtavia asioita, paljon myös vähemmän mahtavia. Kaikkein eniten täältä jää kaipaamaan ihmisiä, mutta onneksi elämme aikana, jolloin yhteydenpito jopa Senegalin ja Suomen välillä on varsin vaivatonta. Silti olisi upeaa päästä joskus takaisin paiskaamaan vielä kättä hyvien ystävien kanssa ja nähdä, mihin elämä on heitä ja itseä kuljettanut.

Ettei homma mene aivan kyynelehtimiseksi (sen aika on myöhemmin) niin todettakoon, että lähtöpäivän rentouttavana ja hyvin organisoituna ohjelmana on päätöntä kouhkaamista ympäri Dakaria räiskyttelemässä ne viimeiset turistifotot sekä kauppojen vääntämistä markkinakadulla, jolla ovelat ostajat ottavat mittaa vielä ovelammista myyjistä. Auringonlaskun jälkeen suuri rautalintu suuntaa valkeat siipensä kohti Eurooppaa. Kiitos Afrikka, kiitos Senegal, ehkä vielä joskus tavataan.

Tätä kirjoittaessa miellyttävän lämpimän yöilman mukana ulkoa, jostain Grand Yoffin syleilystä kantautuu sisälle musiikin pauhu ja kokonaisvaltainen hyvä meno.  

Syksyllä blogia jatkaa ehkä joku muu. Jos jaksoitte lukea näitä kirjoituksia niin kiitokset siitä, ja anteeksi. Täältä tähän, Centre Sunu Ker, Santhiaba, Grand Yoff, Dakar, Senegal. Kiitos. Kuitti.

Loppu häämöttää

Niin siinä vaan kävi minullekin. 2,5 kuukautta tuli, oli ja lähes kokonaan jo meni. Viimeiset muutamat päivät hillutaan vielä Afrikan auringossa ja sitten käännetään nokka kohti Suomen suvea. Tällä viikolla on jo laskeskeltu "viimeisiä". Nyt on jäljellä viimeinen malariapilleri Senegalissa ja perjantaina on ohjelmassa viimeinen lukutaitoryhmä, on ostettu viimeinen kymmenen litran vesitonkka ja sitten sieltä tulee myös se reissun viimeinen päivä.

Työkuviothan ovat nyt Matikoiden kotiin lähdettyä rajoittuneet lukutaitoryhmässä apuopena hengailemiseen ja täytyy sano että tällä ja viime viikolla siitä hommasta on tullut hyvä mieli. On tuntunut siltä, että itsestä on apua tunneilla ja tuleehan siitä väkisin hyvä mieli kun näkee oppilaiden edistyvän. Mutta kuten kaikki hauska myös lukutaitoryhmä loppuu aikanaan, ainakin omalta osaltani.

Muutoin viimeinen viikko on mennyt paljon vähemmän reissaten, mutta kuitenkin paljon kiireisemmin ja stressaavammin kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan piti. Kaksi viimeistä viikkoahan piti toteuttaa niin, että ensimmäisellä käydään ostelemassa kaikki tuliaiset ja matkamuistot ja sitten viimeinen hengaillaan localilla kaikessa rauhassa lämmöstä nauttien, poiketaan ehkä johonkin kylään tai kaupungille kamera kourassa turisteilemaan. Hieno suunnitelma, mutta jostain kumman syystä nyt on jo viimeisen viikon torstai ja puolet ostoksista on vielä tekemättä ja oikein missään ei kuitenkaan ole ehtinyt käymään. Päivät tulee ja päivät menee ja jälkeen jää vain hikitahrat t-paitoihin.

Kelit hellii, tänäänkin kaislahuoneen lämpömittari kehui sisäilman (jota tosin kaislahuoneessa on vaikea erottaa ulkoilmasta) lämpötilaksi 31 astetta celsiusta. Tarkenee. EM-jalkapallohuuma koettelee myös Senegalia, omasta puolestani voisin sanoa että onneksi, ja paikallisten kanssa pelejä seuratessa aika sujuu letkeästi. Eipä päivisin oikein jaksakaan muuta tehdä kuin hikoilla. Sen kummemmin en vielä lopetusfiiliksiä tässä käy mieleni sopukoista naaraamaan, ehkä niiden aika on myöhemmin. Nyt säädän tuuletinta kovemmalle ja nautiskelen siitä tiedosta, että suihku ei tarjoile kuin kylmää vettä.

Kesäkuu, muutokset ja markkinat

31. toukokuuta 2012. Kello on 23:00. Taksin takavalot katoavat Santhiaban hämärään. Moottorin ääni häipyy kuulumattomiin. Babsku toivottaa hyvää yötä ja käskee lukitsemaan ulko-oven jäljessään. Ovi kalahtaa kiinni pahaenteisesti. Lukko raksahtaa yössä korviahuumaavalla äänellä. Haen hammasharjani ja kävelen keskuksen pihalle tähtien alle. Siré on jossain ulkona. Residenssissä ei ole ketään muuta.

Nämä olivat tunnelmat siis Matikoiden lähdettyä torstai-iltana. Nyt ollaan residenssissä uusien kuvioiden äärellä. Työt on loppu ja voidaan laittaa turistivaihde silmään. Viimeiset pari viikkoa olisi Senegalia edessä ja suunnitelmat avoinna. Katsotaan mitä viikot tuo tullessaan.

Lauantaina pidettiin kaislahuoneessa suursiivouspäivä. Anukin tuli auttamaan ja parin tunnin puurtamisen jälkeen paikat saatiin hohtavan puhtaiksi. Yhtäkään kuollutta hiirtä ei löytynyt. Ja kun kaislahuoneet kerran näin saatettiin jälleen edustuskelpoiseen kuntoon, muutti tulkkiharjoittelijakin lopulta alakerran yksiöstään yläkertaan. Yöt muuttuivat heti viileämmiksi ja olo hieman rauhallisemmaksi, vaikka kaislaseinien läpi äänet valskaavatkin vähän enemmän kuin alakerran kiviseinistä. Nyt olis sitten yhden ainoan residenssiläisen käytössä kaksio ja yhteensä kuusi sänkyä, living large.

Tiistaina käytin heti uutta vapauttani hyväkseni ja hyökkäsin parin paikallisen liittolaisen kanssa keskustaan Sandagan markkinoille ostelemaan tuliaisia ynnä muuta tilpehööriä kotiin ja kavereille vietäväksi. Grand Yoffista ratsuksemme valikoitui sept place -minibussi, jonka huojuvaan kyytiin pääsimme pienen autojen sisäänheittäjien kanssa käymämme sanallisen välienselvittelyn jälkeen. Pääsimme jopa istumaan aivan eteen, joten olimme aitiopaikalla seuraamassa Dakarin aina yhtä sykähdyttävää moottoritieliikennettä. Oman lusikkansa soppaan laski se tosiseikka, että kuljettaja käänteli koko ajan rattia vasemmalle ja oikealle neljänneskierroksen verran, mutta auton suuntaan tällä ei ollut mitään vaikutusta. Perille kuitenkin päästiin.

Kyseinen markkina-alue on erittäin väsyttävä, hämmentävä ja pyörryttävä kokemus. Suosittelen lämpimästi. Varokaa riivaajia ja muita boskieroja ja selvittäkää haluamienne hyödykkeiden käypä markkina-arvo aina etukäteen niin vältytte suunnattomalta ukotukselta joka käänteessä. Sille tosiasiallehan ei voi mitään, että vaalea iho nostaa täällä aina hintoja ja vaikka neuvottelisi taitavastikin niin aina joutuu maksamaan ilmasta. Paikallinen kaveri on tässä erinomainen apu, joskin hänkin joutuu tekemään paljon töitä sen jälkeen, kun kaupan pitäjä ymmärtää, että ostotilanteen maksaja on valkoihoinen. Yksi keino on tietysti antaa luotettavalle kaverille lista haluamistaan tuotteista ynnä niihin vaadittavat rahat ja pyytää häntä hoitamaan ostokset omin nokkineen samalla kun itse nautiskelee ilmapiiristä jossain toisaalla. Tällöin jää kuitenkin kokematta markkinoiden tunnelma ja eksotiikka. Kukin tehköön oman valintansa.

Riivaajat ihmisryhmänä lienevät kaikille tuttuja, täällä Senegalissa he ovat usein erittäin sitkeitä, mutta myös omalla tavallaan mukavia. Kannattaa siltikin suhtautua heihin asiaankuuluvalla varauksella. Esimerkiksi tänään seurueeseemme liittyi eräs vinolippainen paikallinen, joka kovin avuliaasti tarjosi asiantuntemustaan markkinoiden tarjonnasta. Kuultuaan, että etsimme jalkapallojoukkueiden pelipaitoja hän lähti heti innolla ja asiantuntevasti johdattamaan meitä erääseen liikkeeseen, jossa myytiin kaikkea muuta tekstiilitavaraa paitsi pelipaitoja. Selitimme hänelle siis uudelleen, että haluaisimme löytää Kamerunin, Norsunluurannikon tai Malin pelipaidan. Kaveri kuunteli tarkkaavaisena, kääntyi kaupan juoksupojan puoleen ja käski tätä hakemaan meille Senegalin, Gambian ja Etelä-Afrikan pelipaidat. No, tekevälle sattuu.

Iltapäivän kestäneellä markkinareissulla rahaa paloi, mutta paloi paljon vähemmän kuin olisi palanut ilman veljiäni Babacaria ja Bab Omaria. Jäbät lähtivät pyyteettömästi yksinäisen toubabin avuksi neuvottelemaan sopivia hintoja ja olivat todellakin korvaamaton apu. Jopa mukanamme ollut välittäjähemmo totesi minulle yhden neuvottelurupeaman jälkeen, että näistä pojista on syytä pitää kiinni, he osaavat neuvotella ja tekevät sen rehellisesti. Täältähän saattaa pahaa-aavistamaton länkkäri saada "avukseen" myös sellaisen välittäjän, joka neuvottelee hintoja vain ylöspäin. Pojat pitivät huolta, että myyjät eivät liikaa viilauttaneet suomipojan linssiä. Suuri kiitos pojille ja samalla vinkki tännepäin matkustavaisille: always trust the natives.

Paluumatkan teimme pääosin jalkapatikassa, mikä oli mukavaa vaihtelua ja samalla jotenkin osoitti kuinka pieni kaupunki Dakar loppujen lopuksi on. Apostolinkyyti tarjosi myös mahdollisuuden turisteilla kamera kourassa. Illan jo alkaessa hämärtää nappasimme HLM:n markkinoiden kohdalta kuitenkin taksin kotia kohti ja vaikka autoilusta ja taksien kunnosta onkin tässä blogissa nyt puhuttu jo vaikka kuinka paljon enkä toki haluaisi piiskata sitä hevosta yhtään enempää niin pakko kuitenkin todeta etten ole koskaan nähnyt yhdenkään auton kojetaulussa niin montaa kirkuvan punaista varoitusvaloa kuin kyseisessä taksissa siten, että auto yhä liikkuu. Suurimmassa varoitusvalossa oli vieläpä isoilla kirjaimilla teksti "STOP".

Kaiken kaikkiaan siis mitä onnistunein ja mukavin päivä. Kiitokset vielä veljilleni avusta, tuesta ja turvasta. Dakarin ilmastohan on viime aikoina ollut varsin grillaava ja näinpä huomisen ohjelmanumeroksi on suunniteltu rannalla levyttelyä. Kippis.