Oma seura paras seura?

Yllä valokuvia Tommin ja Marian lyhytelokuvakurssilta. Tässä olemme kuvaamassa yliajoa. PS: Nuoria ei satutettu kuvausten aikana.

Tiedättekö, Suomessa vietin aika ajoin päiviä, jolloin en käynyt suihkussa. Rötkötin sohvalla yöpuvussa. Yksi käsi oli sipsipussissa ja toinen kaukosäätimellä. Yleensä kukaan ei koputellut ilmoittamatta oven takana. Jos koputteli, en avannut. Täällä on vähän eri meininki. Avoimet ovet-päivä is every day!

Yksiön omassa rauhassa asuneelle ihmiselle residenssi voi olla jännä paikka. Tilan jakaa muiden (itselle aikaisemmin tuntemattomien) ihmisten kanssa. Ovelle koputtelee harva se hetki joku korttelin väestä. Sisäpiha toimii milloin punttisalina, milloin väittelytilana. Suihkua ja/tai vessaa ei voi omia. Kadulla kävely voi olla hidasta suomalaiseen tehokkuuteen tottuneelle hiihtäjälle. Kaikkia kätellään ja perheenjäsenten vointi ja terveydentila käydään läpi. (Omassa asuintalossani Turussa minua katsottiin vähän oudosti, kun huikkasin pikaisen tervehdyksen silloin tällöin.) Oman tilan ja rauhan puute voi tuottaa ongelmia täällä. Suomalaisen metsäröllin tekee aina välillä mieli olla yksin. Yleistäen Senegalissa yksinolo ei ole positiivinen asia, yksin ollaan silloin kun levätään tai tehdään töitä. Niin ja se työnteko...se voi olla ongelmallista residenssissä. Puhun siis sellaisesta työstä, johon tarvitaan keskittymistä, kahvikupponen ja kellon tikitys. Me olemme joko yrittäneet löytää hiljaisen hetken kaislahuoneessa tai vaihtoehtoisesti olemme menneet keskuksen kirjastoon tai ulkopuoleiseen nettikahvilaan.

Usein lähden keskuksesta kävelylle. Poikkean aika ajoin tuttujen luo. Istahdan sängylle, lattialle tai sohvalle. Juttelen vähän ja kyselen kuulumisia. Hörpin vähän omppulimpparia, jonka ostin viereisestä kaupasta. Kadulla minulle tuntematon ihminen huudahtaa, että "Tule tänne!" tai yksinkertaisesti tekee ääneen "Pssssssss" (vai onko se "Tssssssss"? Täytyy kuunnella paremmin ensi kerralla). Sinne sitten tepastelen ja juttelemme kivoja. Eno, pikkuserkku ja äiti tulevat myös kättelemään. Piakkoin lapsilauma bongaa minut ja huutaa "Toubab! Toubab!"(eli "valkonaama") ja ryntää luokseni käsi ojossa. (Kaksivuotiaat lapset kättelevät myös, kohteliaita tyyppejä.) Kenties olette ymmärtäneet, että kättely on täällä iso juttu? Välillä kun käyn läpi parikymmentä punnertavaa, pomppivaa ja venyttelevää miestä, huoli valtaa mielen. Kättelinkö nyt aivan varmasti kaikkia?

Suomessa kiitän emäntää tai isäntää siitä, että olen voinut poiketa. Nykyisessä naapurustossani asia on toisin päin. "Milloin tulet uudestaan?" on yleisin kysymys. Tai kenties puolitutun heittämä "Miksi et ole käynyt vielä luonani?" on vielä yleisempi.

Vaikka välillä haaveilen erakkojaksosta kesämökillä, täällä on hyvä olla. Santhiabassa kohtaamani vieraanvaraisuus ja kyläilyperinne on jotakin aivan ihanaa. Kenties yritän viedä kotiin edes murto-osan siitä. Ellei se ole liikaa suomalaisille naapureilleni.

Mangrovemetsiä ja ekokyliä

Lähdimme matkaan sunnuntaiaamuna. Hyppäsimme harvinaisen siistiin sept-placeen ja huristelimme Gambian suuntaan. Kuskimme oli huomionarvoisen letkeä tapaus, paljon oli jammia (rauhaa) auton sisällä. Moni on varoittanut siitä, että Senegalissa reissaaminen on rankkaa ja hidasta puuhaa. Menomatkamme Gambian pääkaupunkiin Banjuliin oli kuuma ja odottelua piisasi, mutta mitenkään kohtuuttoman vaikea se ei ollut. Visiittimme Gambian puolelle jäi yhden yön mittaiseksi, vaikka tuossa pikkuriikkisessä maassa olisi aivan varmasti paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Illan aikana perhe Matikka juuttui huoneeseensa majatalossamme (lukosta jäi pala käteen) ja paikan omistaja ei vastannut puhelimeen. Minä ja Anu kompuroimme pimeässä huutaen "Help! Please mr...owner, we need some help!". Lopulta löysimme avoimen oven ja kiipesimme ylös, jolloin minä bongasin omistajamiehen alastomana. Jäi mieleen. Noh, Matikat pääsivät ulos ja aamulla me matkasimme takaisin Senegalin puolelle. Rajalla eräs viranomainen mumisi jotakin viisumista (jota emme siis tarvitse), mutta tilanne hoitui itsestään. Olin vähän varautunut ongelmiin ja ylimääräisiin maksuihin rajalla, mutta kaikki sujui aikalailla hyvin.

Senegalin puolella seuraava etappi oli Toubakouta mangrovemetsien siimeksessä. Matkasimme majapaikkaamme, eli ekokylään hukkapiilossa, paatilla. Määränpäässä aasikärry kantoi tavaramme ja pari väsynyttä matkalaista perille majapaikkaan. Dakarin melun, saasteiden ja ruuhkien jälkeen ekokylä oli pala paratiisia. Ei sähköä eikä autoja. Polskimme vedessä, bongasimme apinoita, lintuja ja villisikoja ja meloimme mangrovemetsikön suurissa ja pienissä uomissa. Paikka muistutti eksoottista kesämökkiä.

Seuraava etappi oli Mar Lodj Siné-Saloum-alueella. Monien mutkien ja ongelmien jälkeen (ja noin neljä tuntia aikataulusta jäljessä) lähdimme venekyydillä Mar Lodjiin päin. Matkan aikana ihastelimme lentokaloja, delfiineitä ja näimme yhden shakaalin. Venereissun aikana nautimme myös ataya-teetä à la pirogue, tuoretta kalaa ja grillattuja ostereita. Kaikki tämä siis valmistettiin liikkuvassa veneessä. Oikea vauhtikeittiö. Mar Lodj on puolestaan rauhallinen saari, jolla voi vain olla. Mussutimme hyvää ruokaa, makasimme riippumatoissa ja uiskentelimme vedessä. Mar Lodjissa minä vuorostani jäin huoneeseen jumiin.

Pitkä ja erinäisissä puskissa mutkitellut matkamme kotiin Grand-Yoffiin sujui kolmella eri menopelillä. Summa summarum, Senegalissa on mukava reissata, kunhan ei ole kiire, on terve ja ei ole liian kuuma. Lisäksi kärsivällisyyttä tarvitaan aimo annos. Eilen illalla Taf Taf-keskukseen saapui ryhmä väsyneitä, nälkäisiä ja reissussa rähjääntyneitä suomalaisia. Kotiin on aina kiva tulla.

Enkkua ja tapakoulutusta

Yllä kuvia Dakarin yliopiston kampusalueelta. Palmuja, kauniita rakennuksia ja rapistuneita seiniä. Asuntola oli jännä paikka. Random-opiskelija heittäytyi oppaaksi ja talsimme pieneen koppiin, joka toimi huoneena parille opiskelijalle. Välillä voi kuusikin opiskelijaa punkata samassa huoneessa. Suomalaiserakolla voisi olla vaikeaa.

Moni Santhiabassa on ollut kiinnostunut englannintunneista, joten minä ja Anu olemme niitä pienimuotoisesti antaneet. Olemme ostaneet liituja, enkun alkeiskirjoja ja miettineet, että mitäs sitä vois käydä läpi. Anulla on ollut alusta saakka mekaanikko-poika vakituisena yksityisoppilaana. Minulla on ollut useampi enkun oppija: eräs käy 2-3 kertaa viikossa, jolloin keskustelemme englanniksi eri aiheista ja käymme rennosti läpi sanavarastoa. Viime kuukausien aikana presidentinvaalit ovat olleet paljon tapetilla, joten olemme luonnollisesti käyneet läpi Senegalin poliittista tilannetta ja sen koukeroita. Keskustelumme suomalaisen ja senegalilaisen avioliiton ja perhe-elämän eroista ovat myös olleet äärimmäisen kiehtovia. Tämän lisäksi minulla on ollut useampi (hyvin epäsäännöllinen) oppilas. Täällä on usein perusajatus, että "Välillä pääsee, välillä ei". Se, että olemme sopineet tunnille ajankohdan, ei ole mitenkään kiveen hakattu. Tuhottoman monet kerrat olen istunut odottamassa liidut ja kirjat kourassa. Ihan turhaan, sillä oppilas ei usein yksinkertaisesti tule paikan päälle. Siihen on jo tottunut, parasta on ottaa ihan rauhallisesti ja juoda vähän kahvetta. Odotella täällä saa. Aina. Tilanteesta tekee hivenen oudon se, että monen moni ihminen kyselee tuntien perään ja haluaa ehdottomasti tulla. Jopa vaatii tunteja. Mutta ei sitten tulekaan, tai tulee vaihtoehtoisesti todella myöhässä. Tunnit täytyy myös yleensä pitää myöhään illalla klo 20-22 tai viikonloppuisin, sillä muulloin monella on koulua tai töitä. Kaikesta tästä huolimatta enkuntunteja on ollut todella kiva pitää. Oppilaat ovat ihania ja liitutaulun edessä on mukava olla. Onhan sitä saanut myös kerrata myös aakkoset ja etsiä vaaleihin liittyvää sanastoa!

Ellei asia ole tullut selväksi hassujen höpinöitteni kautta, viihdyn täällä oikein hyvin. Olen jo miettinyt, että tänne haluaisin takaisin. Luulen, että tähän paikkaan jää koukkuun. Haluaa saada lisää. Täällä tulee usein sellainen olo, että kansojen välillä ei ole eroja ja että me olemme kaikki lopulta hyvin samanlaisia. Silloin hymyillään, hörpitään teetä ja puhutaan koulutuksen tärkeydestä. "On est ensemble." Aika usein tulee tosin hetkiä, jolloin oivaltaa, että "Tuo tyyppi elää ihan täysin eri maailmassa kuin minä tämän asian suhteen. Ei ymmärrä." Tosin se tunne on tullut minulle myös Suomessa, mutta täällä se on (tietenkin) korostuneessa asemassa. Senegalilainen käyttäytyy oman maansa kulttuurin, normien ja odotusten mukaisesti. Santhiabaan tupsahtanut suomalaistydy yrittää puolestaan käyttäytyä kotimaansa tapoja kunnioittaen. Eivät aina mene ihan yksiin. Suomalainen voi esimerkiksi ajatella, ettei mene naapurin luo vierailulle, koska ei halua häiritä. Senegalilainen naapuri sen sijaan pohtii, että miksi se suomalainen ei ikinä tule tervehtimään ja keskustelemaan. Vähänkös outo ja epäkohtelias tyyppi! Santhiabassa monet kommentit, vitsit ja tavat toimia ja esittää asiat voivat tuntua suomalaiselle oudoilta tai välillä jopa töykeiltä. Kuten "Maaria, annatko mulle kännykkäsi lahjaksi? Osta mulle parfyymia!.. Ai, miksi et?" Sama toimii tietty myös toiseen suuntaan. Täällä olen saanut kuulla, että jokin sanomani asia on ollut epäkohtelias, vaikka omasta mielestäni se on ollut täysin neutraali ja jopa kohtelias asia. Noh, tekevälle sattuu. Ja matkalaiselle sattuu sitäkin useammin. Sitä paitsi, olisi sitä voinut Ranskaankin mennä patonkia mussuttamaan, jos haluaa minimoida kulttuurierot. Tai Ruotsiin risteilylle.

Sinä et ole mannekiini, ethän?

(Kato car rapide! Paras tapa matkustaa.)

Täällä voidaan olla aika suorasukaisia. Välillä olen aivan varma, että rakas veljeni on ollut yhteydessä paikallisiin."Mutta Maaria, miksi sä et treenaa?" on tuttua turinaa kotikonnuilta. Kysymykset liittyen fyysiseen laiskuuteeni ovat täällä hyvin yleisiä. Usein suurin ihmetyksen aihe on "Miksi ihmeessä et treenaa? X (joku suomalainen) juoksi. Y (toinen suomalainen) hölkkäsi." (Ovatko kaikki keskuksen suomalaiset olleet urheilufanaatikkoja kysyn minä?!) Tai: "Siis sinä et taida ollenkaan urheilla."Olen nähkääs jo vähän pullea ja tätä menoa paisun lisää. Ihan oikeassa ovat. Hassuin keskustelu oli pojan kanssa, joka puhui kauniista mannekiineistä pienen tovin. "Juu, ovat ne mannekiinit nättejä", sanoin. "Sinä et ole mannekiini, ethän?", oli pojan lopetus tälle keskustelulle. En usko, että näiden kommenttien tarkoituksena on loukata. Kyse on todella arkipäiväisistä kommenteista, joiden jälkeen höpistään jostakin muusta. Kerroinko muuten, että minulta on leikkimielisesti pariin otteeseen kyselty halukkuudesta osallistua naispainiin. Mitäs tuohon sanoisi? Lol? (Jos joku kokee tämän kirjoituksen olevan ristiriidassa noin viikon takaisen "Olet kaunis juuri sellaisena kuin olet diibadaaba"-jutun kanssa...Tiedän.)

Edellispäivänä olin kipeä. Muutenkin residenssissä on vähän sairasteltu kuluneella viikolla. Minulle nousi kuume ja lisäherkkuna tuli ihana vesiripuli. Muumioiduin päiväksi kaislahuoneeseen ja yritin etsiä sopivaa asentoa. Iltapäivällä noin parikymmentä miestä treenasi sisäpihalla. En kehdannut mennä(ainokaiseen)vessaan moneen tuntiin, kun en halunnut laahautua heidän ohitseen hikisenä ja haisevana tarhapöllönä. Kun menin sitten vessaan (Floran potta ei houkutellut) ilahdutin viereisessä suihkussa olijaa mahtavalla ääniskaalalla. (Pyydän anteeksi mielikuvaa.) Naisellisuuden perikuva. Se täytyy kyllä sanoa, että residenssissä asuminen ei ole mitä mukavinta sairaana ollessa. Yläkerrassa ei ole yksityisyyttä (hoitsuja ja seuraa kylläkin), joku koputtelee usein oven takana, vessa on kaukana (ja sitä ei voi omia) ja keskus täynnä silmäpareja. Juuri silloin, kun haluaisi haista yksin ja näkymättömänä, ei se onnistu. On tässä kyllä puolensakin. Hoitajia, kauppapoikia ja -tyttöjä sekä huolehtijoita löytyy; siitä pystyin ainoastaan unelmoimaan Turun yksiössäni. Tervehdyttyäni moni on tullut luokseni ja kysellyt vointia selvästi huolestuneena. Aika ihanaa.(Olen siis mamma ihan kunnossa, nou hätä.)

Pesin eilen pyykkiä. Puhtaat vaatteet alkoivat olla loppu. Kotona huriseva kone hoitaa homman kotiin, täällä se täytyy ihan omilla kätösillä hoitaa. Itse en ole taloudenhoidossa mikään kodin hengetär (vaikka leivon kiitettävästi), mutta eivät vaatteet ainakaan haise pesun jälkeen. Se on jo jotakin. Liotan pyykkejä usean tunnin ajan (vesi muuttuu ihastuttavan harmaaksi). Sitten huljuttelen niitä huuhteluastiassa (sellain vähän paijailen) ja ripustan ne kuivumaan. Usein alle muodostuu pieni lätäkkö, kun en minä kaupunkilaistyttönä jaksa puristaa pyykkiä rutikuivaksi. Naapurin 9-vuotias tyttö katseli yhtenä päivänä pyykinpesuani ja päätti auttaa. Siinä oli sitä tekemisen makua. Vesi lensi ja pesuaine vaahtosi. Äiti aina sanoo, että näkee, etten ole maalla kasvanut. (Toinen vaihtoehtoinen kommentti on, että "noilla käsillä ei ole töitä tehty") Täällä sen huomaa. Kun pesen jalkojani on se kuulema näkemisen arvoista hommaa, sellaista hellävaraista hierontaa näkee harvoin. Eli ei tule minusta seuraavaa maajussin morsianta.

Lyhytelokuvia

Siinä ne tapittavat. Seison 11. tammikuuta lasten edessä ja minun pitäisi tulkata lyhytelokuvakurssilla kahden tunnin yöunien jälkeen. Harmi vaan, etten tiedä mitään lyhytelokuvista tai lapsista.

Maria ja Tommi ovat suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat tulleet Taf Taf-residenssiin työskentelemään lasten ja nuorten lyhytelokuvaprojektin parissa. Lapset ja teini-ikäiset on jaettu kahteen ryhmään iän mukaan. He opettelevat lyhytelokuvien tekoa Tommin ja Marian asiantuntemusta ja kokemusta hyödyntäen. Tuntien lähtökohtana on ollut ihminen, eli kaikki tuohon maagiseen olentoon liittyvä. Oppilaiden oma mielikuvitus, haaveet ja elämänkokemus ovat olleet tuntien keskiössä.

Molemmilla ryhmillä on yksi opetustunti viikossa, joka on osoittanut erittäin lyhyeksi hujaukseksi. Oppilaat ovat saaneet ideoida ja harjoitella kuvakäsikirjoitusten tekoa. Lisäksi Tommi ja Maria ovat näyttäneet esimerkkejä toteutetuista lyhytelokuvista ja oppilaat ovat saaneet harjoitella äänittämistä ja videokameran käyttöä. Molemmissa ryhmissä on teoriaosuuden ja harjoitusten lomassa kuvattu yksi lyhytelokuva. Tavoitteena on, että keskuksella järjestetään lyhytelokuvafestivaali toukokuussa. Siellä näytetään lasten aikaansaannoksia ja suomalaisia lyhytelokuvia.

Kuten kuvitella saattaa, oppilailla ei ole paljoa kokemusta elokuvamaailmasta. Innokkuutta ja hienoja ideoita on sen sijaan riittänyt. Käsikirjoituksissa ei ole näkynyt Frodoa tai Harry Potteria. Sen sijaan tarinoihin on usein liittynyt rikastuminen tai köyhtyminen. Ja kuolema. Erityisen mielenkiintoisia (länsimaalaisesta näkökulmasta) ovat olleet tarinat, joihin on liittynyt yliluonnollinen aspekti tai vaihtoehtoisesti senegalilainen kyläelämä. Kuten kuvitella saattaa, kaikki ei ole aina toiminut kuten Strömsössä. Nettikatkot ovat aiheuttaneet käytännön ongelmia, kun suunnitelmissa on ollut lyhytelokuvien näyttäminen. Tunnit eivät myöskään ole olleet yhtä järjestelmällisiä kuin kotimaassa. Ylläri, eikö vaan? Oppilaat saapuvat usein myöhässä ja aikaa kuluu "turhaan" odotteluun ja asioiden järjestelyyn. Mutta voi sitä ilon määrää, kun olemme näyttäneet ensimmäisen version kuvatusta materiaalista! Samaten instrumenttien soittaminen elokuvaa varten on lasten suosikkitehtävien kärjessä.

Totuus on, että tunneista ei tulisi juuri mitään ilman Doudouta. Doudou toimii suomalaisten projektityöntekijöiden kanssa yhteistyössä lasten taidetunneilla. Minä tulkkaan ranskaksi sen, mitä Tommi ja Maria sanovat ja Doudou selittää asian vielä wolofiksi. Usein on päivänselvää, että minun höpinäni ei ole mennyt perille. Doudou toimii myös pääasiallisena kurinpitäjänä välillä äänekkäillä oppitunneilla. Eli ihan korvaamaton tyyppi.

Henkilökohtaisesta näkökulmasta voin sanoa, että kurssi on ollut minulle äärimmäisen mielenkiintoinen ja opettavainen. Olen oppinut hurjasti uutta sanavarastoa ja olen saanut arvokasta kokemusta oppilaiden edessä seisomisesta. Olen myös saanut nähdä lyhytelokuvan kuvaamisen ja äänittämisen eri vaiheet. Olen toisin sanoen oppinut lasten ja nuorten rinnalla. En ole koskaan ollut tekemisessä lasten kanssa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Kenties minusta vielä kuoriutuu lapsirakas Maaria-täti, joka lässyttää lapsukaisille ja haaveilee omista mussukoista. Tai ehkä ei. Mutta lapset ovat kutsuneet meidät perheensä luoksi syömään ja teelle. Ei tapahtuisi usein Suomessa. Kivoja tyyppejä nuo lapset ja nuoret.

Maaria