Kemiaa Senegalissa 2011

Koko blogi on luettavissa os: http://kyllikki-kolmaselam.blogspot.com

Jäin eläkkeelle viime kesäkuun alussa. Halusin, että ”kolmas elämäni” olisi kokonaan erilainen kuin kaksi edellistä jaksoa. Ensiksi muutin Turun seudulta Helsinkiin, jossa syksyn harrastin liikunnan lisäksi kirjallisuutta ja teatteria. Haaveenani on ollut saada asua eri kulttuurien keskellä ja oppia ymmärtämään elämää syvällisemmin. Laadin suosikkilistan, jonka kärkipäässä on Senegal, koska se on täysin eurooppalaisista valtioista eroava, sivistysvaltio, musiikillisesti mahtava, uskonto islamilaisuus jne. Tilaisuuden tarjosi projekti Turun Taiteilijaseuran kulttuurikeskuksessa (Sunu Keur) Senegalissa.

Koordinaattori Minna Maija sanoi, että voitaisiin hyödyntää kemistin koulutustani niin, että opettaisin paikallisessa koulussa. Senegalissa opetuskieli on ranska, vaikka tällä alueella puhekieli on wolof Olin jo luopua koko ajatuksesta ja pohdin osallistumistani muihin residenssissä menossa oleviin projekteihin. Sitten tuli ajatus, että voisin pitää koulussa (CEM Grand Yoff) 14-16 v koululaisille kemian kerhoa, jossa suullinen opetus tulkattaisiin ranskaksi. Otin Suomesta mukaani valokopiot noin 10 laboratoriotyötä varten ja yhden kemian kirjan, jossa on hauskoja trikkejä kemiasta (vähän silmänkääntötemppuja).

Viime hetkeen saakka olin epävarma projektin onnistumisesta. Lentokoneessa Pariisin jälkeen tuli tunne, että "kyllä tämä tästä". Alkuhankaluuksien jälkeen elämä oli kohdallaan ja voin alkaa katsella ympärilleni.

Ensimmäisenä iltana oli jännittävää tulla keskukseen ja kivuta toisen kerroksen kaisloista tehtyyn asuntoon. Olin tiennyt asumismuotoni, mutta kokemus oli sittenkin yllättävä. Asunnon läpi tuuli, kaikki äänet tulivat kadulta/hiekkatieltä talon edestä aivan kuin olisin ollut siellä paikan päällä. Ulkoa kuului ihmeellistä joikaavaa ääntä. Hanna kertoi sen olevan uskonnollista laulua, ikään kuin veisaamista ja päättyvän kyllä ennen puoltayötä. Laulajat kuuluvat uskonnolliseen "bai fall" (eli seuraa isää) -ryhmään. Ensimmäisenä aamuna heräsin pimeällä kukon kieuntaan. Sitten seurasi moskeijan kovaäänisestä rukoukseen kutsu. Moskeijoja on useita ja kutsukin kuului kuin kuorossa. Vielä aamun sarastaessa alkoi kuulua määkimistä, vuohet tuotiin kadulle päiväksi. Pienten lasten itku ja muutkin äänet sekoittuivat edellisiin. Päivisin onkin melkoinen meteli. WC-kulttuuri oli tuttu jo Espanjan maaseudulta 70 -luvulta. WC-paperi on ”intialainen”. Tiesin lähtiessäni, että hyvästi lämmin suihku kotiin paluuseen saakka. Naapurin vuohet saavat vihreätä heinää aamuisin, kun taas monet muut saavat pahvilaatikosta revittyä korviketta.

Kiertelin kaduilla ja markkinoilla. Yritin ymmärtää näkemääni. Tiesin aikkaisemmista kokemuksista muhamettilaisissa kulttuureissa, että kaikki eivät pidä tulla valokuvatuiksi, joten kysyn aina luvan. Yllättävää on ollut, että pari kertaa kuvaamisesta on pyydetty rahaa. Papujen murskaaja kehotti itse kokeilemaan työvälinettä ja voin todeta, että se on kovaa työtä. Nämä pienet koululaiset katsoivat ihmeissään, mutta opettaja ei suostunut kuvaan. Täällä opeteltiin jotakin yhteen ääneen kuorossa.

Lapset kulkevat kätevästi äitiensä mukana selässä ja äitien kädet jäävät vapaaksi pyykinpesuun tai kassien kantamiseen. Työtä on niin paljon, että leikkihetket jäävät vähäiseksi, mutta läheisyys äitiin säilyy.

Patsas kuvaa vanhalla kansansoittimella soittajaa ja sijaitsee Grand Yoffin taiteilijakylän portilla.

Odotellessani projektini alkamista kävin Grand Yoffin taiteilijakylässä, jossa eri alojen ihmiset asuvat ja työskentelevät.


Seuraavat päivät kuluivat katsellessa ja ihmetellessä. Naiset käyttävät yleisesti pitkää kietaisuhametta sekä samasta kankaasta valmistettua yläosaa ja päähuivia. Kankaat ovat värikkäitä ja kirjavia kuin elämä itse.

Lounasruoka on hyvää tosi suolaista ja vahvasti maustettua kalaa ja riisiä joukossa jokunen vihannes, joka laitetaan kokonaisena ja keitetty kaksi tuntia, joten ne ovat jo ”kuolleita” syödessä.

Minua alettiin kutsua senegalilaisittain Kumbaksi, mikä on osoittautunut erittäin kivaksi.
Sitten mentiin tutustumaan CEM Grand Yoff kouluun ja tapaamaan rehtoreita. Englannin opettaja Modouta olinkin jo tavannut useamman kerran residenssissa. Keskustelu käytiin ranskaksi. Puhuttiin ilmeisesti projektistani, mutta en tiennyt mitä. Apulaisrehtori, joka opettaa itsekin kemiaa valitti, että heillä ei ole välineitä eikä liioin kemikaalejakaan ja luokat ovat suuret jne. Olinkohan astumassa jonkun reviirille. Sanoin, että tarkoitukseni ei ole ostattaa mitään kallista vaan pyrin toteuttamaan kaiken olemassa olevilla resursseilla. Sovittiin, että koska keskiviikkoisin koulu päättyy klo 14, pitäisin silloin kemian kerhoa.

Menin seuraavat päivät kouluun klo 9 ja aloin hakea kemiaan liittyviä tavaroita ja kemikaaleja laboratoriotilassa, joka vaikutti biologian, geologian, fysiikan ja kemian yhteiseltä tarvikevarastolta, jollaista sotkua en ole koskaan aikaisemmin nähnyt vastaavissa tiloissa.


Takapöydällä oli kolme melko hyvää ihmisen sisäelimistön kuvaa (poikkileikkauksia, joissa näkyivät sisäelimet). Keskipöydällä oli kaaoksena biologian papereita ja toisella puolella kemian välineistöä. Pöydillä ja hyllyillä lojui ihmisen pääkallon ja muidenkin luiden osia, joita siirtelin siististi biologian puolelle. Alla olevat kuvat on otettu "siivouksen" jälkeen.



Parhaimmat kemian löydöt tein lattialla olevasta hajonneesta pahvilaatikosta, jossa päällimmäisenä oli roskiin menevää tavaraa kuten suuri kattoon ripustettava ilmansekoitin. Roskien alta löytyi alkuperäispakkauksissa olevia statiiveja, kouria, hioksellisia Liebigib -jäähdyttimiä, kumikorkkeja jne. Vesiputket olivat ruostuneet puhki ja tarvitava vesi kannettiin ämpärillä. Eipä ollut jäähdyttimiin kiertovettä. Muuia hioksellisia välineitä ei ollut. Takahuoneen kaapissa paksun tomun ja lian peitossa oli kemian perusopetuksen lasitavaraa kuten dekanttereita, erlenmeyreitä ja keittopulloja sekä pari lämpömittaria. Löytyi vielä pakkaustöä. Tavallisimmat hapot löytyivät myös. Kaksi isoa purkkia oli KOH –etiketin päällä, joten oletin niiden olevan mainittua kemikaalia.

Ensimmäisinä päivinä oli koko ajan mukana vahtimestari pitämässä minua silmällä. Luottamus minuun kuitenkin kasvoi nopeasti. Sain käytössä olevan (USAn tuen avulla julkaistun) fysiikan ja kemian yhteisen oppikirjan mukaani kotiin. Vahtimestari avasi oven aamuisin ja sain nyt olla laboratoriossa yksin. Pesin kaikki lasitavarat kolmeen kertaan kylmällä vedellä ja astianpesuaineella, enkä olisi voinut puhua sittenkään mistään puhtaudesta. Ostin paikalliselta Shellin huoltoasemalta tislattua vettä, jota on varattu auton akkuihin. Pikku hiljaa minulla alkoi olla kasassa välineitä ja suunnitelmia parin kerhokerran toteuttamiseksi.

Sitten kuulin, että opettajat ovat lakossa jo kolmatta viikkoa. Odotettiin viikko. Lakko jatkui niin, että opetusta annettiin vain aamuisin klo 8-9. Yhtenä aamuna poltettiin autonrenkaita kadulla koulun edessä. Ulkopuoliset olivat kuulema sytyttäneet palon. Portilla oli poliisivartio. Sovittiin, että joka tapauksessa aloittaisin kerhonpitämisen viimein 9.3. Sanoin, että minulla on kuudet välineet, joten otan kuusi työparia. Annoin projektille nimen "Chimie en pratique".
Kun tuli keskiviikko klo 14, oli ryhmässä 15 oppilasta ja vararehtori sanoi ulkona odottavan toisen mokoman. Sanoin, että tarkoitus on jokaisen oppilaan saada tehdä jotain omin käsin. Otan vielä toisen ryhmän perjantaisin ja sovittiin, että saisin pitää sen rehtorin oppitunnin aikana klo 12. Piirsin taululle kuvia työtavoista ja kirjasta kirjoitin ranskan kielistä tekstiä selitykseksi. Suomalainen Hanna toimi ”kielentarkastajana” ja tulkkina. Perjantaina ryhmään tuli 16 oppilasta. Vähän hälyistä oli, mutta oppilaat sanoivat pitävänsä ryhmästä. Vararehtori sanoi, että voidaanko ryhmien jäseniä vaihtaa, jotta mahdollisimman moni halukas pääsisi mukaan.

Opettajien lakon vuoksi koeviikko oli myöhästynyt. Viime keskiviikkona kokeiden päättyä klo 12 koululaiset lähtivät kotiin valmistautumaan seuraavan päivän kokeisiin eikä ryhmää pidetty.

Perjantaisin tai lauantaisin olen yleensä käynyt tutustumassa Dakarin keskustaan.

Avenue Pompidou ja Avenue Republique ovat hyvin meluisia ja ruuhkaisia täynnä turisteja, mutta myös kauppiaita ja kerjäläisiä. Samoin Itsenäisyyden –aukio. Kaupungissa on kuitenkin paljon ihania paikkoja, joissa voi vaeltaa rauhallisia varjoisia puistokatuja pitkin.



Lopulta olin hyvin väsynyt helteessä kävelystä ja jalkani särkivät. Löysin Dakarin keskustan länsi rannalta hienon hotellin. Kysyin portinvartijalta voisinko mennä ottamaan valokuvia. Paikka oli ihana.

Menin sisälle ja tilasin pullollisen paikallista Flag-olutta. Kun tarjoilija viimein toi sen huurteisen kylmänä, join elämäni parhaimman oluen. Vaikka olut maksoi kolme kertaa lounaani hinnan, olin hyvin onnellinen.

Toisen vierailuni pääkohteiksi suunnittelin käyntiä Kermelin kauppakeskuksessa, josta alla vasemmanpuoleinen kuva. Sisällä on mahtava ruokamarkkinapaikka. Kaikkia mahdollisia merenherkkujakin olisi saatavilla. Voisipa niitä laittaa täällä itse ruuaksi.


Toinen matkani kohde oli National Gallery, jonka näyttelyihin olin suunnitellut meneväni. Paikassa ei ollut yhtään näyttelyä.


Toinen taidemuseo oli sentään auki.



Tämä matka on kaikkea muuta kuin rantaloma viiden tähden hotellissa, mutta näitä kokemuksia ei pysty täysin kuvailemaan. Eläessään paikallisten keskuudessa ymmärtää elämää uudella tavalla.
Olen miettinyt täällä miten itsekeskeisiä ja tärkeitä me eurooppalaiset olemme. Tällaisella matkalla vaaditaan paljon sosiaalisia kykyjä jo asuessa ryhmässä, joka käyttäytyy omine tapoineen. Rohkeutta ja oman itsensä tuntemusta tämä vaatii myös. Matkalla oppii nöyryyttä ja ymmärrystä niitäkin kohtaan, jotka eivät aina ole niin miellyttäviä. Suomalaisina meillä on kaikkea eikä täkäläistä sellaista köyhyyttä voi edes kuvitella. Täällä perhe ja suku muodostavat turvaverkon Sunnuntaisin klo 8 alkaen keskuksen sisäpihalla alkaa meteli ja tunnelma on kuin jalkapallo-otteluun lähtijöillä. Siellä lähes kymmenen riuskaa miestä vetää ylleen suojavaatteita, kumisaappaita, hanskoja ja hengityssuojaimia. Käydään kiivasta keskustelua. Tunnin kuluttua Taf Taf projektin hankkima jäteauto tyyttää ja lähdetään joukolla keräämään roskia. Auton äänen kuultuaan taloista juostaan roskikset käsissä autolle niitä tyhjentämään. Miehet auttavat asukkaita roskiksien kantamisessa ja tyhjennyksessä. Rouvat lakaisivat talojensa edustalla olevaa hiekkaa ja siivilöivät siitä roskat pois. Tuli siistinnäköistä sunnuntaiksi.

Pidin kemian kerhoa taas keskiviikkona 23.3. Paikalle saapui 17 ensikertalaista. Kerhon aiheena oli vesiliuosten laimentaminen moolimäärän pysyessä muuttumattomana laimennuksessa (tasapainolauseke: lähtöaineen moolimäärä = laimennetun liuoksen moolimäärä).

Lähtöliuos oli 0,8 molaarinen HCl, josta tehtiin 100 ml 0,1 molaarista liuosta.
Koska lähtöainetta oli vähän tehtiin vain yksi laimennos kummassakin ryhmässä. Mittapullot olivat uusia ja hienoja muovikorkkisia. Tarkasteltiin happo-emästasapainoa ja indikaattorin (fenoliftaleeni) värinmuutosta happamuuden muuttuessa.

Oppilaiden innostus oli suuri. Koulussa ei ollut vielä käsitelty pH-käsitettä, mutta pikakurssilla ratkaisimme asian. Kysyin ymmärsivätkö ja niin he vakuuttivat. En kylläkään kontrolloinut ymmärsivätkö.

Statiiveihin laitettiin uudet hienot byretit ja opeteltiin niiden täyttöä. Lasihanojen puuttuessa byreteissä oli kuten nuoruudessani kumiletkun pätkä ja kapillaari. Meillä 60-luvulla letkun sulkijana käytettiin lasihelmeä. Nyt kun kokoisia helmiä ei löytynyt, käytettiin letkunsulkijaa. Byretistä liuoksen päästäminen oli hankalampaa kuin se olisi ollut oikeilla välineillä, mutta kaikki ryhmäläiset saivat kokeilla titrauta henkilökohtaisesti. Varoitin työn alussa, oppilaita, että käsitelkää byrettejä varovasti, koska ne ovat uusia ja kalliita. Byretteihin ei tullut naarmuakaan. Jos käsille meni happoa tai emästä, ne huuhdottiin välittömästi vesiämpärissä.
Valokuvia haluttiin yhdessä, kavereiden kanssa ja meistä ohjaajistakin haluttiin muisto. Täällä katukaupassa myydään edullisesti käytettyjä kännyköitä, joiden suosio on vielä suurempi kuin meillä kotimaassa. Niinpä kännykkäkuvia otettiin runsaasti. Perjantain ryhmään saapui 30 oppilasta, joista otettiin mukaan vain ensikertalaiset. Mukana oli kymmenen oppilasta, mikä oli sopiva ryhmäkoko. Perjantaina käsiteltiin samat asiat kuin keskiviikon ryhmässä. Tämän jälkeen alkoikin kahden ja puolen viikon kevätloma, joka päättyy 11.4.

Läksin lomalle St. Lousiin, joka on ihana kaupunki Atlantin rannalla 330 km Dakarista pohjoiseen. Turisteja oli tähän vuoden aikaan vähän ja koko kaupunki oli kuin suuri taiteen ja hiljaisuuden kehto.
Kevätloman jälkeen kemian kerho jatkui taas keskiviikkona 13.4. Mukaan tuli 10 oppilasta. Koska osallistujat olivat mukana ensimmäistä kertaa, kerrattiin vähän happo-emäs ja indikaattorikäsitteitä. Tehtiin bromtymolisininen indikaattorina koesarja, jossa oli hapon ja emäksen lisäksi vesijohtovettä, sitruunan mehua, viinietikkaa, coca colaa ja tuhkasta vedellä uutettu näyte. Paikallinen vesi oli lievästi emäksistä, kuten olettaa saattoi. Coca colan yhteydessä oli puhetta hampaisiin kohdistuvasta happohyökkäyksestä. Lisäksi piti valmistaa hiilidioksidia natriumbikarbonaatista eli ruokasoodasta happoa lisäämällä. Lähikaupasta ostamani lähtöaine ei tuottanut yhtään kuplaa eli olin saanut todennäköisesti kuivahiivaa. Minna Maija oli tulossa torstai-iltana residenssiin ja toi tullessaan leivinsoodapurkin Suomesta. Perjantaina 15.4. ryhmään tuli 22 osallistujaa. Hanna oli matkalla ja tulkkina toimi englannin opettaja Modou. Iso ryhmä oli energinen ja äänekäs, mutta Modoun basso sai oppilaat kuuntelemaan ja toimimaan ohjeiden mukaisesti. Nyt hiilidioksidin valmistus onnistui hienosti suomalaisella ruokasoodalla. Palava kynttilä sammui hapen puutteeseen dekanterilasin täytyttyä happea painavammalla hiilioksidilla. Hiilidioksidin tunnistusreaktiota ei voitu tehdä, koska siihen tarvittavaa kalsiumhydroksidia ei ollut mistään saatavissa. Otettiin taas valokuvia ja sanoin hyvästit tälle elämäniloiselle joukolle.

Olisin pitänyt kemian kerhoa vielä yhden kerran, mutta se olisi vaatinut joidenkin vaatimattomien kemikaalien hankkimista. Täällä niitä ei ole ostettavissa. Ehkä niitä olisi voinut tilata etukäteen jostakin.

Kerhon pitämisestä jäi itselleni hyvä mieli. Kovin pienillä resursseilla syntyi niin paljon naurua ja innostusta. Olisin palauttanut saamani oppikirjan Kebelle, mutta hän lahjoitti sen minulle muistoksi. Tämä on arvokas lahja, koska kirjat ovat täällä kalliita eikä sen vuoksi niitä ole käytettävissä kaikissa oppiaineissa. Minulle kuulemma on tarkoitus järjestää jotkin, en tiedä mitä. Kysyin, että voisiko mukaan tulla myös Hannan lisäksi Minna Maija ja Leena. Jatkoprojektien suunnittelu luontuisi samalla.
.