Oma seura paras seura?

Yllä valokuvia Tommin ja Marian lyhytelokuvakurssilta. Tässä olemme kuvaamassa yliajoa. PS: Nuoria ei satutettu kuvausten aikana.

Tiedättekö, Suomessa vietin aika ajoin päiviä, jolloin en käynyt suihkussa. Rötkötin sohvalla yöpuvussa. Yksi käsi oli sipsipussissa ja toinen kaukosäätimellä. Yleensä kukaan ei koputellut ilmoittamatta oven takana. Jos koputteli, en avannut. Täällä on vähän eri meininki. Avoimet ovet-päivä is every day!

Yksiön omassa rauhassa asuneelle ihmiselle residenssi voi olla jännä paikka. Tilan jakaa muiden (itselle aikaisemmin tuntemattomien) ihmisten kanssa. Ovelle koputtelee harva se hetki joku korttelin väestä. Sisäpiha toimii milloin punttisalina, milloin väittelytilana. Suihkua ja/tai vessaa ei voi omia. Kadulla kävely voi olla hidasta suomalaiseen tehokkuuteen tottuneelle hiihtäjälle. Kaikkia kätellään ja perheenjäsenten vointi ja terveydentila käydään läpi. (Omassa asuintalossani Turussa minua katsottiin vähän oudosti, kun huikkasin pikaisen tervehdyksen silloin tällöin.) Oman tilan ja rauhan puute voi tuottaa ongelmia täällä. Suomalaisen metsäröllin tekee aina välillä mieli olla yksin. Yleistäen Senegalissa yksinolo ei ole positiivinen asia, yksin ollaan silloin kun levätään tai tehdään töitä. Niin ja se työnteko...se voi olla ongelmallista residenssissä. Puhun siis sellaisesta työstä, johon tarvitaan keskittymistä, kahvikupponen ja kellon tikitys. Me olemme joko yrittäneet löytää hiljaisen hetken kaislahuoneessa tai vaihtoehtoisesti olemme menneet keskuksen kirjastoon tai ulkopuoleiseen nettikahvilaan.

Usein lähden keskuksesta kävelylle. Poikkean aika ajoin tuttujen luo. Istahdan sängylle, lattialle tai sohvalle. Juttelen vähän ja kyselen kuulumisia. Hörpin vähän omppulimpparia, jonka ostin viereisestä kaupasta. Kadulla minulle tuntematon ihminen huudahtaa, että "Tule tänne!" tai yksinkertaisesti tekee ääneen "Pssssssss" (vai onko se "Tssssssss"? Täytyy kuunnella paremmin ensi kerralla). Sinne sitten tepastelen ja juttelemme kivoja. Eno, pikkuserkku ja äiti tulevat myös kättelemään. Piakkoin lapsilauma bongaa minut ja huutaa "Toubab! Toubab!"(eli "valkonaama") ja ryntää luokseni käsi ojossa. (Kaksivuotiaat lapset kättelevät myös, kohteliaita tyyppejä.) Kenties olette ymmärtäneet, että kättely on täällä iso juttu? Välillä kun käyn läpi parikymmentä punnertavaa, pomppivaa ja venyttelevää miestä, huoli valtaa mielen. Kättelinkö nyt aivan varmasti kaikkia?

Suomessa kiitän emäntää tai isäntää siitä, että olen voinut poiketa. Nykyisessä naapurustossani asia on toisin päin. "Milloin tulet uudestaan?" on yleisin kysymys. Tai kenties puolitutun heittämä "Miksi et ole käynyt vielä luonani?" on vielä yleisempi.

Vaikka välillä haaveilen erakkojaksosta kesämökillä, täällä on hyvä olla. Santhiabassa kohtaamani vieraanvaraisuus ja kyläilyperinne on jotakin aivan ihanaa. Kenties yritän viedä kotiin edes murto-osan siitä. Ellei se ole liikaa suomalaisille naapureilleni.