Lähdön aika

"Kaikki loppuu aikanaan" on totta kuin vesi. Eilen metsästin pari hassua tuliaista markkinoilta ja pakkasin matkalaukkua. En ollut tajunnut, että olin ostanut näin monta mekkoa! (Kaikille muille se oli kyllä tullut selväksi) Oho. No kaipa ne jotenkin saa rutattua laukkuun. Ruokatuliaisten ja joka paikkaan änkevän hiekan kanssa.

Eräs oleskeluni mielenkiintoisimmista aktiviteeteista keskuksella on ollut aikuisten lukutaitoryhmä, jossa minä ja Anu olemme toimineet apuopettajina. Pascal, projektivastaava, opettaja ja rehtori, on yleensä ainoa opettaja lukutaitoryhmässä. Eri tasoilla olevat aikuiset (ja välillä teini-ikäiset) opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan Pascalin ohjauksessa. Lisäksi ryhmässä suoritetaan yksinkertaisia laskutoimituksia ja keskustellaan yhteiskunnallisista asioista. Siinä on opettajalle haastetta! Oppilasmäära on vaihdellut yhdestä noin kahteentoista. Edistyneet lukevat ja kirjoittavat ja me autamme heitä siinä ja korjaamme mahdollisia virheitä. Olemme välillä olleet Anun kanssa lirissä, sillä oppilaiden kirjassa on välillä hyvin haastavaa sanastoa. Mielenkiintoista on ollut myös yrittää selittää sanoja kuten "enkeli" muslimille, joka ymmärtää aika huonosti ranskaa. Usein olemme piirtäneet taululle tai "näytelleet" (tervetuloa Hollywoodiin) sanoja oppilaan edessä. Aloittelijoiden kanssa olemme muun muuassa harjoitelleet kirjaimien muotoa. Oppilaat ovat olleet todella herttaisia ja ahkeria tapauksia, olen nauttinut työstä kovasti.

Eilen oli Senegalin itsenäisyyspäivä. Kävin uuden tulokkaan Teron kanssa katsomassa sotilasparaatia keskustassa. Tuli kovasti kesäinen Pariisi mieleen kun tuijotin pynttäytyneitä sotilaita paraatissa. Muuten itsenäisyyspäivä oli oudon rauhallinen. Ruoka ei eronnut mitenkään jokapäiväisestä murkinasta. (Se on siis aina nannaa) Kansa, joka tekee kaikista tapahtumista juhlan, oli erikoisen lungilla päällä. Minä olin odottanut villejä tanssiliikkeitä ja kaiuttimia joka kadunkulmassa (Kuten esimerkiksi vaalitapahtumien aikana kävi: Pitäähän sitä aina tanssia!Haluan oikeasti nähdä Keskustan kansanedustajan hytkyvän mballaxin tahdissa hernekeittoa syödessään.) Toisaalta senegalilaiset eivät sentään katsoneet telkkarista, kun muut kansalaiset juhlivat. Olen myös kuullut sellaisesta oudosta pohjoisesta kansasta, joka tuijottaa hitaasti etenevää kättelyvanaa ja muiden joraamista itsenäisyyspäivänä.

Viime päivinä pieni stressinpoikanen on ollut jatkuva kumppanini. Olen yrittänyt ottaa asiat jammilla höystettynä, mutta paljon on ollut tekemistä. Osan pyykistä sain eilen paijailtua puhtaaksi, 3/4 tavaroista on runnottu laukkuun ja pienet ja vaatimattomat tuliaiset pitävät mekkokamuille seuraa matkalaukussa. Suurin ahdistuksen aiheuttaja on kuitenkin se, että minun pitää sanoa heippa (toivottavasti "seuraavaan kertaan") monille ihmisille. Sitä täällä kohtaamaani vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä ei voi sanoin kuvailla. Moni muistaa lähdön hetkellä ainoastaan ihanat asiat. Minä muistan erittäin hyvin myös vaikeat ja ikävät hetket ja tapahtumat. Niitä ihminen kohtaa kaikkialla. Senegal ei aina ole maailman helpoin paikka hivenen avuttomalle ja naimattomalle citynaiselle. Täällä kulttuuriserot läimähtävät kasvoille oikein olan takaa. Aina kun kuvittelee, että hahmottaa jonkin asian (kuten esim. moniavioisuuden), paljastuu siitä jokin uusi kerros. Tämä on ollut yksi elämäni tärkeimmistä kokemuksista. En ala nyt lässyttää turhia. Long story short: Olen iloinen, että tulin ja yritän tulla takaisin. Kliseistä mutta totta, tähän paikkaan jää koukkuun.