Pyytämisen kulttuuri

Ylhäällä kuvia kaislahuoneesta. Nyt ei ole kyse mistään silotelluista sisustuslehden kuvista. Luksustuotteita meille edustavat jääkaappi (jossa säilytetään kaikkea pilaantuvaa ja hiirille kelpaava), vedenkeitin, hyttysverkko ja tietyin rajoituksin toimiva langaton netti. Aika simppeliä asumista, mutta me viihdymme. Tommi halusi muuten tähdentää, että hän ei ole osallistunut sotkemiseen. Voi Tombe.

Yksi ensimmäisistä hämmästyksen aiheista Senegalissa oli jatkuva pyytäminen. Kun kävelen Dakarin kaduilla, voidaan minulta pyytää useaan otteeseen kameraa, kaulakorua ja rahaa. Keskustelu voi mennä suurin piirtein näin:

Minä: "Salaam aleikum!"

Hän: "Maleikum salam!"

(Tähän väliin voi tulla tusinan verran erilaisia tapoja kysellä yleisiä kuulumisia, perheen vointia, rauhantilaa ja muuta mukavaa.)

...Hän: "Onpas sinulla kaunis mekko! Annatko sen minulle?"

Minä: "Öhöm (vaivaantunut tekohekotus), enpäs taida. Tarvitsen sitä itse."

Minulle on kerrottu, että usein kauniiden esineiden pyytäminen on vain leikkimielinen tapa kertoa, että tavara miellyttää silmää. Välillä tosin toinen ihan oikeasti haluaa esineen. Olen yrittänyt suhtautua kyselyihin huumorilla, mutta välillä olo on ollut tukala. Tietysti tapa toimii myös toisin päin. Kaduilla kävely on värien ilotulitusta, joten minä kehun usein muiden asuja. Useimmiten saan vastaukseksi iloisen "Kiitos!", mutta toisinaan minulle on tarjottu kehuttua tavaraa (useimmiten mekkoa) omaksi. Olen naurahtaen kieltäytynyt lahjasta...ja yleensä onnistunut siinä. Yhden korun olen saanut lahjaksi pikkutytöltä ja yksi mekko (samanlainen kuin se, jota olin yhtenä iltapäivänä kehunut) on teetetty minulle ompelijalla. Uskokaa, yritin kyllä sitkeästi kieltäytyä ystävällisestä eleestä, mutta fat chance! Ei tosin käy kieltäminen, kyllähän lahjan saaminen lämmitti sydäntä. Toisaalta se tuntui liian suureltä eleeltä, kun ihmisillä ei yleisesti ottaen ole ylimääräisiä kultaharkkokasoja.

Tämä tapa ei rajoitu ainoastaan kauniisiin esineisiin. Minulta pyydetään aika ajoin ostamaan jotakin, kuten esimerkiksi leipää tai parfyymiä. "Maaria, osta minulle kahvia!", ei ole sekään tuntematon pyyntö. Erinäköisiä palveluksia pyydetään myös herkästi. Suhteellisen usein residenssin ovelle koputtaa joku ja pyytää ruokaa, kuten esimerkiksi banaania tai jugurttia. Rahan pyytäminen on sekin yleistä. Välillä minulta on napattu kädestä ostamani kahvikupponen, periaatteena että "Minä haluan nyt tämän!". Usein pyyntö vielä esitetään suomalaiseen korvaan (ja varsinkin ranskalaisiin korulauseisiin tottuneelle) hyvin suoraan ja töksähtäen. Tässä asiassa on suomalaisella ihmettelemistä. Todella usein olen joutunut pohtimaan (ja samoin koko suomalaisjengi) näitä kiperiä kysymyksiä. Mitä tuollaiseen vastataan? Jos annan hänelle nyt lantin, pitääkö minun antaa kaikille rahaa? Suomalainen ei ole tottunut pyytämiseen. Täällä on ymmärtänyt, että paikallisille pyytämisessä ei yleensä ole mitään sen ihmeellisempää. "Aina voi pyytää", tiivisti sen joku. (Haluan nyt tähdentää, että kaikki eivät pyydä. Kuten kaikkialla, täälläkin on kaikenlaisia hiihtäjiä. Moni ei ikinä pyydä mitään.)

Voidaan siis sanoa, että täällä on pyytämisen kulttuuri. Mutta vastavuoroisestiti myös jakamisen ja antamisen tapa porskuttaa vahvasti eteenpäin. Jakaminen on täällä osa elämää. "Tämä on minun, tämä on sinun"-ajattelu ei oikein päde. Kahvikupposista ja tonnikalapatongista tarjotaan kaikille, yksin syöminen muiden seurassa on hyvin epäkohteliasta. Usein toinen kieltäytyy, mutta kysyä täytyy. Näin osoittaa, että on valmis jakamaan. Välillä café touba-kupistani hörppii kymmenisen eri ihmistä. Lusikan olen myös usein jakanut toisen kanssa jugurttikulhon ääressä. (Tässä vaiheessa suomalainen hygienia-intoilija nyrpistää nenäänsä.) Tapaan tottuu nopeasti ja mielestäni siinä on jotakin hyvin kaunista.

Olen välillä selittänyt jollekin senegalilaiselle kaverille, että täällä pyytäminen on meille suomalaisille vaikeaa. "Eilen eräs mies pyysi minulta 2 000 cfaa. En antanut, mutta oli kyllä inhottavaa joutua sellaiseen tilanteeseen." Kamu oli, että "Siis miksi et antanut?". Täällä Senegalissa ei ole nääs tapana kieltäytyä. "Ei" on pieni ja helppo sana, mutta sitä kuulee harvoin. Minulle selitettiin asia niin, että jos senegalilaiselta pyydetään palvelusta tai tavaraa (joka ei ole liian kallis, vaikea jne)...hän ei kieltäydy. Asia kierretään jotenkin epämääräisesti, puhutaan seuraavasta kerrasta, Jumalan tahdosta ja sen sellaisesta. Tilanne on vaikea, sillä ei halua asettaa toista tilanteeseen, jossa hän ei voi kieltäytyä. "Haluatko tulla kanssani huomenna kangasmarkkinoille?" on kysymys, johon senegalaisen on vaikea sanoa "En voi/halua/ehdi". Jos on jotakin muuta tärkeää tai suuri este, voi tietenkin kieltäytyä. Mutta yleensä toinen suostuu tai vaihtoehtoisesti jättää tulematta seuraavana päivänä. Että näin.