Jäähyväiset

Viimeistä kertaa blogaamassa. Lähtöpäivä on käsillä ja Dakarissa asuminen on nyt ohi. 2,5 kuukautta meni, saas nähdä kuinka kauan menee siihen että saa kelailtua kaiken tapahtuneen ja koetun mielessään läpi. Pakko myöntää että haikeus kaappasi otteeseensa tänään, kun ymmärsin että edessä on viimeinen yö kaislahuoneen katon alla. Enkä ehtinyt sen katon alla lopulta nukkua kuin pari viikkoa.

Edellinen yö vietettiin meren rannalla nautiskellen teetä ja grillattua kanaa lähes aamunkoittoon asti. Erittäin hieno ja hauska kokemus, vaikkakin jokseenkin puutteellinen wolofin kielen taitoni rajoitti paikoitellen osallistumismahdollisuuksiani keskusteluun. Tunnelmaa se ei kuitenkaan häirinnyt yhtään, suolainen tuuli pimeältä mereltä ja murtuvien Atlantin aaltojen kohina Almadiesin rannikkoon, attaya-teen pehmeä ja makea maku lämmittämässä rintakehää ja kauempaa hiekalta kantautuva soitto ja laulu; siinä kokemus, jonka muisto säilyy mieleni syvämuistissa varmasti pitkään.

Paljon asioita koettiin ja nähtiin, paljon enemmän jäi vielä kokematta ja näkemättä. Välillä aika todellakin kulkee kuin siivillä. Senegalista on vaikea antaa mitään yksiselitteistä mielipidettä suuntaan tai toiseen (ainakaan vielä tässä vaiheessa). Paljon mahtavia asioita, paljon myös vähemmän mahtavia. Kaikkein eniten täältä jää kaipaamaan ihmisiä, mutta onneksi elämme aikana, jolloin yhteydenpito jopa Senegalin ja Suomen välillä on varsin vaivatonta. Silti olisi upeaa päästä joskus takaisin paiskaamaan vielä kättä hyvien ystävien kanssa ja nähdä, mihin elämä on heitä ja itseä kuljettanut.

Ettei homma mene aivan kyynelehtimiseksi (sen aika on myöhemmin) niin todettakoon, että lähtöpäivän rentouttavana ja hyvin organisoituna ohjelmana on päätöntä kouhkaamista ympäri Dakaria räiskyttelemässä ne viimeiset turistifotot sekä kauppojen vääntämistä markkinakadulla, jolla ovelat ostajat ottavat mittaa vielä ovelammista myyjistä. Auringonlaskun jälkeen suuri rautalintu suuntaa valkeat siipensä kohti Eurooppaa. Kiitos Afrikka, kiitos Senegal, ehkä vielä joskus tavataan.

Tätä kirjoittaessa miellyttävän lämpimän yöilman mukana ulkoa, jostain Grand Yoffin syleilystä kantautuu sisälle musiikin pauhu ja kokonaisvaltainen hyvä meno.  

Syksyllä blogia jatkaa ehkä joku muu. Jos jaksoitte lukea näitä kirjoituksia niin kiitokset siitä, ja anteeksi. Täältä tähän, Centre Sunu Ker, Santhiaba, Grand Yoff, Dakar, Senegal. Kiitos. Kuitti.

Loppu häämöttää

Niin siinä vaan kävi minullekin. 2,5 kuukautta tuli, oli ja lähes kokonaan jo meni. Viimeiset muutamat päivät hillutaan vielä Afrikan auringossa ja sitten käännetään nokka kohti Suomen suvea. Tällä viikolla on jo laskeskeltu "viimeisiä". Nyt on jäljellä viimeinen malariapilleri Senegalissa ja perjantaina on ohjelmassa viimeinen lukutaitoryhmä, on ostettu viimeinen kymmenen litran vesitonkka ja sitten sieltä tulee myös se reissun viimeinen päivä.

Työkuviothan ovat nyt Matikoiden kotiin lähdettyä rajoittuneet lukutaitoryhmässä apuopena hengailemiseen ja täytyy sano että tällä ja viime viikolla siitä hommasta on tullut hyvä mieli. On tuntunut siltä, että itsestä on apua tunneilla ja tuleehan siitä väkisin hyvä mieli kun näkee oppilaiden edistyvän. Mutta kuten kaikki hauska myös lukutaitoryhmä loppuu aikanaan, ainakin omalta osaltani.

Muutoin viimeinen viikko on mennyt paljon vähemmän reissaten, mutta kuitenkin paljon kiireisemmin ja stressaavammin kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan piti. Kaksi viimeistä viikkoahan piti toteuttaa niin, että ensimmäisellä käydään ostelemassa kaikki tuliaiset ja matkamuistot ja sitten viimeinen hengaillaan localilla kaikessa rauhassa lämmöstä nauttien, poiketaan ehkä johonkin kylään tai kaupungille kamera kourassa turisteilemaan. Hieno suunnitelma, mutta jostain kumman syystä nyt on jo viimeisen viikon torstai ja puolet ostoksista on vielä tekemättä ja oikein missään ei kuitenkaan ole ehtinyt käymään. Päivät tulee ja päivät menee ja jälkeen jää vain hikitahrat t-paitoihin.

Kelit hellii, tänäänkin kaislahuoneen lämpömittari kehui sisäilman (jota tosin kaislahuoneessa on vaikea erottaa ulkoilmasta) lämpötilaksi 31 astetta celsiusta. Tarkenee. EM-jalkapallohuuma koettelee myös Senegalia, omasta puolestani voisin sanoa että onneksi, ja paikallisten kanssa pelejä seuratessa aika sujuu letkeästi. Eipä päivisin oikein jaksakaan muuta tehdä kuin hikoilla. Sen kummemmin en vielä lopetusfiiliksiä tässä käy mieleni sopukoista naaraamaan, ehkä niiden aika on myöhemmin. Nyt säädän tuuletinta kovemmalle ja nautiskelen siitä tiedosta, että suihku ei tarjoile kuin kylmää vettä.

Kesäkuu, muutokset ja markkinat

31. toukokuuta 2012. Kello on 23:00. Taksin takavalot katoavat Santhiaban hämärään. Moottorin ääni häipyy kuulumattomiin. Babsku toivottaa hyvää yötä ja käskee lukitsemaan ulko-oven jäljessään. Ovi kalahtaa kiinni pahaenteisesti. Lukko raksahtaa yössä korviahuumaavalla äänellä. Haen hammasharjani ja kävelen keskuksen pihalle tähtien alle. Siré on jossain ulkona. Residenssissä ei ole ketään muuta.

Nämä olivat tunnelmat siis Matikoiden lähdettyä torstai-iltana. Nyt ollaan residenssissä uusien kuvioiden äärellä. Työt on loppu ja voidaan laittaa turistivaihde silmään. Viimeiset pari viikkoa olisi Senegalia edessä ja suunnitelmat avoinna. Katsotaan mitä viikot tuo tullessaan.

Lauantaina pidettiin kaislahuoneessa suursiivouspäivä. Anukin tuli auttamaan ja parin tunnin puurtamisen jälkeen paikat saatiin hohtavan puhtaiksi. Yhtäkään kuollutta hiirtä ei löytynyt. Ja kun kaislahuoneet kerran näin saatettiin jälleen edustuskelpoiseen kuntoon, muutti tulkkiharjoittelijakin lopulta alakerran yksiöstään yläkertaan. Yöt muuttuivat heti viileämmiksi ja olo hieman rauhallisemmaksi, vaikka kaislaseinien läpi äänet valskaavatkin vähän enemmän kuin alakerran kiviseinistä. Nyt olis sitten yhden ainoan residenssiläisen käytössä kaksio ja yhteensä kuusi sänkyä, living large.

Tiistaina käytin heti uutta vapauttani hyväkseni ja hyökkäsin parin paikallisen liittolaisen kanssa keskustaan Sandagan markkinoille ostelemaan tuliaisia ynnä muuta tilpehööriä kotiin ja kavereille vietäväksi. Grand Yoffista ratsuksemme valikoitui sept place -minibussi, jonka huojuvaan kyytiin pääsimme pienen autojen sisäänheittäjien kanssa käymämme sanallisen välienselvittelyn jälkeen. Pääsimme jopa istumaan aivan eteen, joten olimme aitiopaikalla seuraamassa Dakarin aina yhtä sykähdyttävää moottoritieliikennettä. Oman lusikkansa soppaan laski se tosiseikka, että kuljettaja käänteli koko ajan rattia vasemmalle ja oikealle neljänneskierroksen verran, mutta auton suuntaan tällä ei ollut mitään vaikutusta. Perille kuitenkin päästiin.

Kyseinen markkina-alue on erittäin väsyttävä, hämmentävä ja pyörryttävä kokemus. Suosittelen lämpimästi. Varokaa riivaajia ja muita boskieroja ja selvittäkää haluamienne hyödykkeiden käypä markkina-arvo aina etukäteen niin vältytte suunnattomalta ukotukselta joka käänteessä. Sille tosiasiallehan ei voi mitään, että vaalea iho nostaa täällä aina hintoja ja vaikka neuvottelisi taitavastikin niin aina joutuu maksamaan ilmasta. Paikallinen kaveri on tässä erinomainen apu, joskin hänkin joutuu tekemään paljon töitä sen jälkeen, kun kaupan pitäjä ymmärtää, että ostotilanteen maksaja on valkoihoinen. Yksi keino on tietysti antaa luotettavalle kaverille lista haluamistaan tuotteista ynnä niihin vaadittavat rahat ja pyytää häntä hoitamaan ostokset omin nokkineen samalla kun itse nautiskelee ilmapiiristä jossain toisaalla. Tällöin jää kuitenkin kokematta markkinoiden tunnelma ja eksotiikka. Kukin tehköön oman valintansa.

Riivaajat ihmisryhmänä lienevät kaikille tuttuja, täällä Senegalissa he ovat usein erittäin sitkeitä, mutta myös omalla tavallaan mukavia. Kannattaa siltikin suhtautua heihin asiaankuuluvalla varauksella. Esimerkiksi tänään seurueeseemme liittyi eräs vinolippainen paikallinen, joka kovin avuliaasti tarjosi asiantuntemustaan markkinoiden tarjonnasta. Kuultuaan, että etsimme jalkapallojoukkueiden pelipaitoja hän lähti heti innolla ja asiantuntevasti johdattamaan meitä erääseen liikkeeseen, jossa myytiin kaikkea muuta tekstiilitavaraa paitsi pelipaitoja. Selitimme hänelle siis uudelleen, että haluaisimme löytää Kamerunin, Norsunluurannikon tai Malin pelipaidan. Kaveri kuunteli tarkkaavaisena, kääntyi kaupan juoksupojan puoleen ja käski tätä hakemaan meille Senegalin, Gambian ja Etelä-Afrikan pelipaidat. No, tekevälle sattuu.

Iltapäivän kestäneellä markkinareissulla rahaa paloi, mutta paloi paljon vähemmän kuin olisi palanut ilman veljiäni Babacaria ja Bab Omaria. Jäbät lähtivät pyyteettömästi yksinäisen toubabin avuksi neuvottelemaan sopivia hintoja ja olivat todellakin korvaamaton apu. Jopa mukanamme ollut välittäjähemmo totesi minulle yhden neuvottelurupeaman jälkeen, että näistä pojista on syytä pitää kiinni, he osaavat neuvotella ja tekevät sen rehellisesti. Täältähän saattaa pahaa-aavistamaton länkkäri saada "avukseen" myös sellaisen välittäjän, joka neuvottelee hintoja vain ylöspäin. Pojat pitivät huolta, että myyjät eivät liikaa viilauttaneet suomipojan linssiä. Suuri kiitos pojille ja samalla vinkki tännepäin matkustavaisille: always trust the natives.

Paluumatkan teimme pääosin jalkapatikassa, mikä oli mukavaa vaihtelua ja samalla jotenkin osoitti kuinka pieni kaupunki Dakar loppujen lopuksi on. Apostolinkyyti tarjosi myös mahdollisuuden turisteilla kamera kourassa. Illan jo alkaessa hämärtää nappasimme HLM:n markkinoiden kohdalta kuitenkin taksin kotia kohti ja vaikka autoilusta ja taksien kunnosta onkin tässä blogissa nyt puhuttu jo vaikka kuinka paljon enkä toki haluaisi piiskata sitä hevosta yhtään enempää niin pakko kuitenkin todeta etten ole koskaan nähnyt yhdenkään auton kojetaulussa niin montaa kirkuvan punaista varoitusvaloa kuin kyseisessä taksissa siten, että auto yhä liikkuu. Suurimmassa varoitusvalossa oli vieläpä isoilla kirjaimilla teksti "STOP".

Kaiken kaikkiaan siis mitä onnistunein ja mukavin päivä. Kiitokset vielä veljilleni avusta, tuesta ja turvasta. Dakarin ilmastohan on viime aikoina ollut varsin grillaava ja näinpä huomisen ohjelmanumeroksi on suunniteltu rannalla levyttelyä. Kippis.