Säätöä ja hämminkiä Santhiabassa

Perhe Matikka sai leffakurssinsa päätökseen kunnon rytinällä lauantaina. Kurssin päättävän festivaalin valmisteluissa olikin sitten sen verran menoa ja meininkiä, että heikkohermoisempaa toubabia olisi saattanut hirvittää. Dakarin totuus oli tässä hommassa niin paljon tarua ihmeellisempää, että arvoisa lukija ei varmasti tarinaa uskoisi, vaikka sen tässä kertoisinkin. Asiat hoidettiin hyvin Afrikkalaisella meiningillä. Välillä tuntuu, että Senegal on niinkuin aikanaan Neuvosto-Venäjä: kenelläkään ei oikein ole mitään, mutta kaikkea kyllä saadaan järjestettyä. Ja niin tälläkin kertaa. Päivän aikana keskuksen pihaan ilmestyi äänimies jättiläismäisten ämyriensä kanssa, videotykkimies ja skriini ja jossain vaiheessa huhujen mukaan myös lisätuoleja yleisön käyttöön. Mieltä askarruttavan pitkän säätämisprosessin jälkeen homma saatiin vedettyä läpi ja ainakin lapsiyleisön mieleen tuntui näytös olevan. Jonkinasteinen onnistuminen sentään.

Aikaisemmin viikolla pidimme kunnon turistipäivän ja kävimme Ile de Goréella eli orjasaarella Dakarin etelä kärjessä. Saari oli kaunis kuin kukka eikä synkkä historia tuntunut mitenkään ahdistavana seurueemme yllä. Saaren kautta siis on aikanaan rahdattu merentakaisiin maihin orjia laivalasteittain. Saaressa hemmottelimme itseämme länsimaisella roskaruualla, jonka kuvan olemme sittemmin usein haikeina loihtineet mielemme syövereistä takaisin silmiemme eteen hikisten päivien haavekuvissa. Rahaa paloi moninkertaisesti normaaliin päivään verrattuna, mutta sitä se turistin elämä teettää. Reissu oli todella onnistunut ja ryöstömäisestä hinnasta huolimatta jäi hyvä mieli sen tekemisestä. Jos reissubudjetti antaa myöten niin voin suositella saarella käymistä.

Dak'Art taidebiennaali tarjosi myös öögalle ammennettavaa pitkin Dakarin keskustaa ja sieltä löytyi myös suomalaisten taiteilijoiden teoksia. Pitihän sitä sitten käydä katsomassa myös mitä ne finskit tällä kertaa olivat saaneet aikaan. Taidematkailua voimakkaammin mieleen jäi kuitenkin paikallisten taidot kartanluvussa. Tarinan opetus: älä anna paikallisten lukea karttaa. Älä ainakaan mikäli haluat oikeasti löytää sinne, minne olet menossa. Hieman hämmentyneinä kuuntelimme paikallisen poliisin selitystä siitä kuinka kartat ovat valkoihoisten hapatusta, turhia paperiläpysköjä, jotka tehdään kaukana Euroopassa ja jotka eivät millään muodoin ole hyödyksi paikan päällä. Afrikkalainen tapa on kysyä tietä ja neuvoa ja mikäli asia jää kaivertamaan niin joku paikallinen lähtee kyllä mielellään oppaaksi näyttämään tietä. Kannattaa siis kysyä tietä. Ja jos saatte oppaan näyttämään teille tietä niin älkää missään nimessä antako hänen lukea karttaa.

Sitten oikaisu edelliseen blogimerkintään. Ruoka- ja juomakulttuurista puhuttaessa unhoittui pari ensiarvoisen tärkeää ainesta. Suomalaisia kun ollaan niin puhutaan alkoholista. Sitähän on myös Senegalissa tarjolla, joskin Muhammedin uskoa kunnioittavat reissaajat jättävät tuliliemen suosiolla kaupan hyllylle. Paikallinen panimotuote on saman pullottajan valmiste kuin limonaditkin ja tottelee näin myös samaa, kunniallista Gazellen nimeä. Peuraeläintä on siis todella jokaiseen makuun.

Tärkeämmät kurkun kostukkeet ovat kuitenkin mehut buy ja bissap. Nämä mehumaailman Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde kuuluvat täällä jokapäiväiseen elämään ja aiheuttavat todella pahoja narkoottisia riippuvuustiloja. Niiden pehmeän sokeriseen maailmaan mieli halajaa uppoutua lakkaamatta ja liha on tässä suhteessa todella heikko. Kyseisten mehujen kanssa on syytä olla varovainen, janon sammuttamisen lisäksi ne nimittäin aiheuttavat suolessa kumpikin omanlaisensa metamorfoosin. Toisin sanoen mehut ovat vatsalääkkeitä. Kermaisen helmiäisväristä buyta käytetään löysän vatsan kovettamiseen ja trooppisen punaista bissapia taas ummettuneen suoliston kirittämiseen. Nyt nokkelimmat pokkelimmat siellä jo ajattelevat, että pitääkö normaalisti toimivalle vatsalle siis tarjota molempia mehuja tasapainossa? No ensinnäkin, mikäli on onnistunut saavuttamaan vatsansa kanssa normaalia vastaavan tasapainotilan niin ansaitsee onnitteluja. Toiseksi, mehuja nautitaan yleensä muovipusseista, joihin mahtuu noin lasillisen verran nestettä ja moinen määrä ei vielä riitä kovinkaan voimakkaaseen reaktioon suoliston syövereissä. Tarjolla on toki myös virvoitusjuomaa, jossa molemmat mehut on sekoitettu samaan pulloon, jolloin ne asettuvat painovoimaa uhmaavalla tavalla molemmat eri kerroksiin pullossa ja pysyvät toisistaan erillään. Niinkuin kaiken hyvän kanssa, myös näiden mehujen kohdalla on muistettava kohtuus kaikessa.

Kun leffakurssi kerran päättyi ja alkoi lomat niin residenssiläiset ampuivat heti rannalle. Monaco Plagen kiehuvan kuumalla hiekalla oli mukavaa hetki levähtää ja nauttia Afrikan auringosta ja Atlantin suolaisilla aalloilla lilluskelu tyyneytti viikonlopun häslingissä vakavoituneen mielen ja kirkasti ajatukset taas tulevaa kohti. Samainen Afrikan aurinko pääsi myös hieman yllättämään tulkkiharjoittelijan kalpean ihon, mutta onneksi vain hieman. Viereisellä pyyhkeellä maannut ranskalainen sai sen sijaan varmasti illalla kuoria tomaatinpunaisia iholastuja kehostaan.

Nyt on sitten tultu siihen pisteeseen, jossa perhe Matikka sanoo Senegalille kiitos ja näkemiin. Lähdon hetki on torstaita ja perjantaita erottavan yön keskellä. He eivät kuitenkaan jää lepäilemään laakereilleen vaan aloittavat heti Suomeen palattuaan näyttelykiertueen. Käykää tsekkaamassa ajat ja paikat osoitteesta www.togetherforeverstudio.com. Samalla päättyvät myös tulkkaushommat ja allekirjoittanut viettää jäljellä olevat reilut kaksi viikkoaan muissa merkeissä. Vielä ehtii jättää jälkensä lukutaitoryhmään. Näissä hieman haikeissa tunnelmissa alkaa tämä toukokuun viimeinen viikko kääntyä loppupuolelleen. Pysykää kuulolla.

Ruokakulttuuri

Noniin, tässä se nyt tulee. Kirjoitusta ruuasta. Te kaikki tiesitte, että se oli tulossa ennemmin tai myöhemmin. Tässä siis kirjoitetaan siitä, kuinka syödään peltohiiriä, skorpioneja, kärmeksiä, hämähäkkejä ynnä muita eläinkunnan arveluttavia otuksia? Ei suinkaan! Senegalissa ruoka on pääasiassa melko perusmättöä, mutta paikalliset tekevät näistä ruoka-aineksista joskus hieman hämmentäviä komboja.

Tiedättehän kaikki ohjeet, joita turisteille annetaan syömisestä: älä syö majoneesia, älä munaa, älä salaattia, älä vihanneksia tai hedelmiä ellei niitä kuorita tai ellet itse pese niitä pullovedellä, jne. Kaikki ne ohjeet voi täällä heittää romukoppaan.

Ensimmäinen kokemukseni "koppileivästä" oli ensimmäinen iltapalani Senegalissa. Tommin ja Maarian opastuksella marssin pahaa-aavistamattomana myöhäisenä iltana läheiseen ravitsemusliikkeeseen. Kyseinen paikka oli kadun kulmassa talon kylkeen muurattu pieni koppi. Oven virkaa toimitti tuulessa hulmuava kangas. Sisällä lähes kaiken tilan vei puupöytä, jolla eri einehdittävät esittäytyivät. Pöydän takana nuori poika otti vastaan tilauksia. Yhden ainoa tuikun valossa oli ahdasta ja hämärää, ilma oli sakeana mausteiden ja kaasun tuoksua.
Istun alas ja määrittelen mielessäni kopin hygieniatasoa. Mustuneet seinät, asiakkaat lääppivät tuotteita, kokki ei pese käsiään eikä välineitään tilausten välillä, kaasupullojen päällä paistoastiat ovat kauan sitten pinttyneen mustan palojäänteen peitossa. Itsesuojeluvaisto kehottaa lopettamaan moisen ajatusketjun. "Mitä saisi olla?" "Samaa kuin Tommilla kiitos." Kokki nappaa koko päivän käytössä olleen muovikasarin ja donkkaa sinne yhden munan ynnä mausteita, vispaa seosta hetken ja kaataa suoraan mustuneelle pannulle, jolla edellisen paiston jäänteet vielä viipyilevät. Toisella pannulla paistuvat ranskalaiset ja tunnistamaton lihaisa olemus. Kokki leikkaa patonkia ja paiskoo omeletin ja fritit sen sisään saattaen ne näin kolmiyhteyteensä. Tässä vaiheessa neuroottisemman matkailijan mielessä välähtää kuva paikallisten tavasta hoitaa tarpeensa wc-tiloissa ilman paperia paljaan käden ja huljuttelukupin kera.
Kokki kääräisee valmiin leivän pari päivää vanhaan sanomalehteen ja läiskäisee sen tiskiin. Läts. 250 frangia kiitos. Kalvennut toubab maksaa, kiittää ja poistuu. Kotimatka nieleskellään tyhjää. Majapaikassa sitten hikikarpalot otsalla kelmeillen otetaan se askel tyhjyyteen.

Tuo tarina oli elävästä elämästä. Yleensä ruokailu meillä noudattelee seuraavia suuntaviivoja. Aamupalaksi residenssiläiset syövät yleensä täytepatonkeja. Jos jotain vanhat siirtomaaherrat Senegaliin jättivät, niin se on epäilemättä tämä patonkikulttuuri. Patonkien väliin voi valita mieleisensä täytteen usein moninaisista vaihtoehdoista. Näitä ovat, myyjästä riippuen, tonnikala, ranskalaiset, hernekeitto (luitte oikein), spaghetti (yep), peruna, lihaa eri muodoissa ja huhujen mukaan myös suklaa. Näitä täytteitä voi lisäksi höystää esimerkiksi majoneesilla, kananmunilla ja erilaisilla kastikkeiden ja mausteiden valikoimilla. Aamupalan voi sitten huuhtoa alas paikallisella café touballa, jonka maku etäisesti muistuttaa kahvia, mutta joka on senegalilaisen tavan mukaan erittäin makeaa. Ja kun sanon erittäin makeaa tarkoitan ERITTÄIN makeaa. Makeannälkää voi aamutuimaan loiventaa myös ostamalla munkkeja (kookosmunkkeja, jos elämä hymyilee).

Päivällä syödään sitten Senegalin kansallisruokaa, riisiä ja kalaa, eri muodoissaan. Ruoka saapuu yhdellä astialla, josta kaikki syövät omalla lusikallaan oman sektorinsa puhtaaksi. Riisiä on yli oman tarpeen, side orderit pyritään jakamaan tasan kaikkien kesken niin, ettei kenellekään tule paha mieli. Riisin kaverina on siis yleensä kalaa (sen tarkemmin en osaa eväkkäitä määritellä) ja vihanneksia (porkkanaa, kaalia, bataattia, mystistä vihreää tomaatinmakuista minikurpitsaa...älkää kysykö). Kävipä kerran jopa niin, että lautaselta löytyi ihan rehellistä lihaakin kalan korvikkeena. Liha oli peräisin määrittelemättömäksi jääneestä eläimänmuodosta, mutta hyvältä se maistui.

Ruoka on pääasiassa hyvää, mutta yksi on ylitse muiden: yassa. Tämä ruokalaji on Senegalin salainen aarre maailman kulinaristeille. Suussa sulavaa riisi-kasvisyhdistelmää sekä paistettua kalaa. Yassapäivä on juhlapäivä.

Iltapäivän snackeina ovat yleensä fatayat, pienet lihapiirakat, joita naapuriin emäntä käy myymässä tulisen kastikkeen kera suuresta korista sopuhintaan 50 cefaa/kpl.

Iltapalatarjonta vastaa pääosin aamupalatarjontaa, myyjät ovat usein samat, joten valikoimakin pysyy muuttumattomana. Välillä hemmottelemme itseämme hakemalla vähän matkan päästä Patte d´Oien risteyksen läheltä kolmionmallisia isoja piirakoita, joiden sisällä on ranskalaisia ja paistettua munaa, joskus tomaattia, usein ketsuppia ja jotka kilpailevat tasapäin minkä tahansa suomalaisen grillimätön kanssa. Ja joskus sitä tottakai haluaa ja pitääkin hemmotella itseään. Sellaisina päivinä poikkeamme keskustaan syömään herkistäviä pitsoja ja hampurilaisia ja vilvoittavaa jäätelöä.

Ruuan alkuperästähän ei täällä ole oikein minkäänlaista tietoa. Ennen matkaa sitä ajattelee että ei sitten syödä mitään epämääräistä, mutta käytännössä se on täällä mahdotonta. Ja epämääräisellä tarkoitan tässä perus turistin näkökulmasta epämääräistä. (Mutta eipä täällä Grand Yoffissa turisteja muutenkaan näe).

Juomapuolesta sen verran, että pullovesi on paras vesi ja kaupasta saa toki kaikkia niitä tuttuja ja turvallisia coca-cola companyn porejuomia joita Suomessakin on tarjolla. Me olemme kuitenkin päättäneet tukea paikallista yritystoimintaa ja koukuttaneet itsemme Gazelle-janojuomien suussa sulavalla tarjonnalla. Sweet sugary goodness. Omena- ynnä ananas-gazellet sammuttavat janon ja pullon kyljessä komeileva hoikka peuraeläin kainalossa saa moskiitoista kuumottunut suomalainen paremmin unen päästä kiinni. Naisihmiset muistakaa kuitenkin paikallisten varoitus: jos juot liikaa gazellea niin laihdut liikaa.

Kaiken kaikkiaan voidaan siis sanoa, että residenssiläiset syövät varsin hyvin. Mitä tämä lysti sitten kustantaa? Kuten muutenkin Senegalissa, jotkin asiat maksavat miellyttävän vähän, toiset taas yllättävänkin paljon. Täytepatonkeja voi ostaa täytteen määrästä ja laadusta riippuen 150-300 cefalla. Grillimättömme maksaa 500 cefaa kappaleelta. (Tässä vaiheessa mainittakoon, että 650 cfa:ta = 1 euro). Nämä hinnat eivät siis päätä huimaa, mutta kaikki luksustavara on Senegalissa samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Pizzaa tai purilaisia saa mässyttää 1300 aina 6000 cefan investoinnilla ja hedelmien kilohinnat pyörivät hieman vajaassa 1000:ssa cefassa.

Palatakseni tarinaani ensimmäisestä iltapalasta voin sanoa, että makuja on tietenkin monenlaisia, mutta ainakin omalla kohdallani se askel kannatti ottaa. Kaikki paikalliset ruumiinravinnon muodot eivät ole kertakokeilua pidemmälle kiehtoneet, mutta osa on valloittanut tiensä sydämeen. Rohkea kokeileminen on aiheuttanut matkan varrella myös ripulimaisia fysiologisia vastareaktioita kehoni mikrokosmoksessa, mutta loppujen lopuksi varsin vähän. Sen sijaan ruokailu on tarjonnut autenttisia kokemuksia, aivan erilaisen kurkistuksen dakarilaiseen elämään kuin keskustan hotellien norsunluutorneissa hamppareita sisuksiinsa mättäville valkonaamoille. Paikoitellen vilkas vatsa on pieni hinta sellaisesta kokemuksesta. Ja mitä tulee niihin matkalla syömisen ohjeisiin niin ainakin yhtä ohjetta todellakin noudatamme: syö aina niissä paikoissa, joissa paikallisetkin syövät.

Kyläelämää

Eläinsatuprojekti vei tulkkiharjoittelijan muutamaksi päiväksi Dakarin saasteista ja pitkittyneestä kesän odotuksesta hieman syvemmälle Senegalin syövereihin DioffYorin kylään. Siellä projektia tehtiin kahden kyläkoulun kanssa, yhden DioffYorissa (japanilais-senegalilainen yhteistyökoulu) ja yhden läheisessä, vielä pienemmässä, Dackin kylässä.

Matkaa kylään tehtiin kahdella bussilla yhteensä lähes kolme tuntia. Lähtö viivästyi pitkälle iltapäivää, joten aurinko ehti matkan aikana laskea ja vei maisemien katselusta suurimman ilon. Loputtoman autossa käkkimisen jälkeen jäimme viimein kyydistä tien poskeen pienen asutuskeskittymän kohdalla. Siellä täällä loisti muutama valotuikku, mutta suurin valonlähde oli taivaalla loimottanut mahtava täysikuu. Aivan upean tähtitaivaan alla lähdimme tallustamaan kohti majapaikkaamme.

Majoituimme kylävierailun ajaksi paikallisen perheen luo. Majoitus, kuten kyläkontaktit muutenkin, järjestyivät oppaamme Babacarin (ei pidä sekoittaa keskuksen asioista vastaavaan Babacariin) kautta. Isäntäperheemme oli Babacarin isän ystävän perhe. Perheen isäntä olikin odottamassa meitä pihalla ja saimme vielä nautiskella herkullista attaya-teetä ennen nukkumaanmenoa.Seuraavana aamuna hevoskärrytaksi vei meidät mielikuvituksellisten kylämaisemien halki ensimmäiseen kouluun ja hommat saatiin käyntiin varsin mukavasti. Kyläkouluissa lapset olivat huomattavasti rauhallisempia ja parempikäytöksisempää sorttia kuin Dakarissa, mutta toisaalta myös luokkakoot olivat hieman pienempiä. Työt lopetettiin hieman puolen päivän jälkeen ja sitten pääsimme kokemaan kunnon korventavan Afrikan auringon, Lähes ahdistavaksi äitynyt auringon hehku kuumoitti niskaa ja hiekka oli kiehuvan kuumaa jopa kengänpohjien läpi. Väkisinkin nousi hymy huulille. Hevoskärrymatkalla takaisin majapaikkaan silmät ammensivat näkymiä aivojen raksutettavaksi. Talojen väleistä vilahteli horisontin taa katoava savanni. Maisemat olivat muutenkin kuin suoraan siitä mielikuvien Afrikasta, vaikka savannilla valtoimenaan laukkaavat zeebra- ja giraffilaumat puuttuivatkin.

Isäntäperheeseen kuului isän lisäksi kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Hyvin pian kävi myös selväksi, että me, vierailijat, olimme myös osa perhettä. En muista, milloin viimeksi niin lyhyessä ajassa olisin luonut niin lämpimiä suhteita vieraisiin ihmisiin. Kylästä pois lähteminen harmitti jo etukäteen, vaikka tiesimmekin palaavamme sinne pian uudelleen. Toinen visiittimme oli kuitenkin valitettavan lyhyt, vain yksi yö, ja seuraavasta kerrasta ei nyt ole tietoa. Viimeisenä iltana perheen isän saatesanoja kuunnellessa olo oli varsin tunteikas, oli pakko hiljentyä kelailemaan näiden ihmisten ajatuksia ja näkemyksiä. Terre du teranga, vieraanvaraisuuden maa, todellakin. Tuolla reissulla mieltä myllertämään jäi paljonkin asioita, isoja ja pieniä, eikä kaikkia niistä ole edes blogia varten tarkoitettu. Olen todella tyytyväinen, että sain mahdollisuuden kokea edes tuon pienen palan kyläelämää.

Näitäkin tuntemuksia sulatellessa menee varmasti tovi. Suosittelen joskus kokeilemaan auringonlaskuun ajamista savannin vilistäessä ohi ja ajoviiman puhaltaessa kasvoille. Toimi ainakin omalla kohdallani todella kovasti.

Dakariin paluu tapahtui siis haikeissa tunnelmissa, mutta hienojen kokemusten rikastamana. Ja kevään odotuskin on täällä pääkaupungissa nyt ohi, Kesä on saapunut ja vihdoin lämpöä riittää siinä määrin kuin mainoksissa luvattiin. 

Kirppusirkus

Tämä teksti käsittelee residenssiä kohdannutta riivauksien kirjoa, joka on kertakaikkisesti sekoittanut suomalaisten arjen ja pyrkinyt kaikin tavoin (joskin toistaiseksi tuloksetta) nujertamaan residenssiläisten tahdonlujuuden. Nyt se julkistetaan koko maailmalle: olemme loiseläinten saastuttamia!

Kaikki alkoi viattomasti jokaisesta päiväkodista ja alakoulusta tutuilla täillä. Niitä havaittiin Flora-tytön päässä ensimmäisen kerran viime viikon lopulla, torstaina/perjantaina iltapäivällä. Tämän jälkeen havaintoja ilmoitettiin myös tytön äidin Marian hiuksistosta. Residenssiläiset pitivät nopean taktiikkapalaverin parhaasta tavasta reagoida tähän uhkaan. Ongelman hoito kun ei näissä olosuhteissa olekaan niin mutkatonta kuin kotona. Petivaatteita ei voi esimerkiksi pestä missään kuumassa. Pesukonetta ei ole ja nyrkkipyykkiin on saatavilla vain kylmää vettä. 

Hoito päätettiin aloittaa heti, kun käsiin saataisiin täisampoota. Tämä tapahtui lauantaina. Päät kylvetettiin varmuuden vuoksi koko porukalta kyseisellä hyönteiskalmanesteellä ja samalla otettiin käsittelyyn kaikkien patjat ja petivaatteet, jotka kannettiin aurinkoon paistumaan paikallisten antamien ohjeiden mukaan. Vastahyökkäys oli nopea ja tehokas ja olimme varsin tyytyväisiä itseemme kun pesimme täisampoot pois ja katsoimme luottavaisin mielin ongelman olevan hoidossa.

Peli oli kuitenkin vasta saatu käyntiin. Rupesimme päivän mittaan ihmettelemään kutisevia puremajälkiä jaloissamme ja sitten saatiin näköhavainto uudesta vitsauksesta, tällä kertaa vieläkin vastenmielisemmästä pikku tiaisesta, nimittäin kirpuista. Yläkerran opetustilassa majaillut kissapesue ilmeisesti jätti jälkeensä näiden hyönteiskolonialistien yhdyskunnan, joka sitten päätti valloittaa imperialistihengessään toubab-parkojen jalat. Perin tyytymättöminä tilanteeseen aloitimme epätoivoisen mies miestä vastaan (tai mies ja/tai nainen kirppua vastaan) taistelun näitä kieroja ja petollisia yhteiskunnan hämäräheikkejä vastaan. Tilanteen mittavuus alkoi kuitenkin nopeasti hahmottua, ongelma oli eskaloitunut peloittavasti.

Kaikkeen kuitenkin tottuu, joten päätimme hoitaa kirppuongelman väsytystaktiikalla. Aina moisen viheliäisen pedon nähdessämme nujersimme sen ja viikon loppuun mennessä ongelma oli poistunut silmistä ja mielestä, muutamat puremat vielä kutisivat. Lauantaina hoidettiin ohjelman toinen täipesu pois päiväjärjestyksestä ja saavutimme näin jälleen (toivottavasti) loiseläjistä vapaan olotilan.

Sunnuntaina joukkiomme sitten hajosi ja levittäytyi pitkin Senegalin maaseutua, Tommi lähti etelään, Casamanceen, kuvailemaan dokkaria ja itse suunnistin eläinsatuprojektin merkeissä DioffIorin kylään Stinan ja oppaamme Babacarin kanssa. Se olikin sellainen reissu mistä riittäisi analysoitavaa ja kirjotettavaa niin paljon, että sille mahdollisesti uhrataan kokonaan oma merkintä blogiin. Muutaman lepopäivän Dakar kuittaa.