Liikennekulttuuri ja painin huuma

En halua olla mitenkään stereotyyppisesti mies ja kirjoittaa heti autoilusta, mutta erinäisistä moottorikulkineista kiinnostuneena henkilönä olen kuitenkin pannut merkille joitain asioita Dakarilaisesta liikennekäyttäytymisestä.

Edellisessä kirjoituksessa jo hieman avasinkin taksimatkustuksen maailmaa ja siinä kertomani asiat pätevät kaikkiin taksimatkoihin Dakarissa. Taksit ovat (pääosin) ikäloppuja ranskalaisia tai japanilaisia autoja, jotka pysyvät koossa toivon voimalla ja jotka eivät aina jaksa matkoja loppuun asti yhtenä kappaleena. Silloin tällöin näkee kuinka paikalliset näppärästi värkkäävät kahdesta arveluttavasta taksista yhden hyvän. Myöskin turvavyöt ovat mittariautoissa varsin harvinaista herkkua, joten jokainen matka on todellakin seikkailu. Taksien heikosta kunnosta voi kuitenkin löytää myös hopeareunuksen; autovanhukset eivät jaksa kiihtyä paljon taajamanopeuksia suurempaan vauhtiin, mikä suitsee niiden kuskeina toimivien teiden ritareiden suurinta intoa. Silti pari kertaa on taksissa jännittänyt, etenkin ilta-aikaan jolloin kuskit vauhtia hidastamatta sompailevat olemattomilla ajovaloillaan pitkin katuja ja kujia (Dakarissa ei läheskään kaikkialla ole tarjolla katuvaloja helpottamaan pimeän pelkoa). Taksilla matkustaminen on kuitenkin miellyttävän edullista ja usein erittäin käytännöllistä ja verrattain nopeaakin, joten hyvät ja huonot puolet tasapainottuvat mukavasti.

Toinen residenssiläisten yleisesti käyttämä kulkuneuvo on car rapide (jonka nimi ei todellakaan ole enne). Näistä vanhoista Renault'n pakettiautoista, joista on nyrkkipajassa hitsailtu minibusseja, onkin blogissa jo juttua Maarian kirjoittamana, joten en keskity niihin tässä sen enempää. Mikäli haluaa tutustua pääkaupungin etnografiseen karttaan todella edullisen matkustamisen yhteydessä niin nämä komeissa sotamaalauksissa esiintyvät peltilehmät ovat oikea valinta.

Dakarin ajoneuvojen kirjo on yllättävänkin moninainen. Vanhojen ja väsyneiden kotteroiden lisäksi liikenteessä näkee myös paljon tuliteriä edustusautoja niin Euroopasta kuin Jenkeistäkin ja tietenkin Kiinasta. Välillä automiehen sydäntä riipii nähdä uudehkoja luksusautoja tuulen hiekkapuhaltamina. Hiekkaa ei Dakarissa pääse karkuun. Oman suolansa soppaan lisäävät hevoskärryt, jotka ovat nekin varsin tavallinen näky kaupungin kaduilla, myös moottoritiellä, jossa ne jakavat piennaralueen skootteriarmadan kanssa.

Liikennekäyttäytyminen on...sanoisinko ranskalaista. Kaistamerkinnät ovat vain suosituksia ja usein on näppärämpää ilmeisesti ajella kaistojen välissä. Jotkut kadut näyttävät suomalaiseen silmään aivan liian kapeilta kolmelle rinnakkaiselle kaistalle, mutta paikalliset kyllä osoittavat suomalaisen vain näkevän tämänkin asian turhan suppeasti. Risteyksissä rohkein voittaa ja väistämisvelvollisuus määräytyy tilanteen mukaan. Vilkkua näytetään käännyttäessä harvoin, sillä miksi näyttää suuntamerkkiä suuntaa vaihtaessa. Sen sijaan usein näkee autoja ja skoottereita, jotka ajelevat jatkuvasti hätävilkut päällä. Usein (ja varsinkin pimeän tultua) tämä kuitenkin osoittautuu varsin älykkääksi vedoksi, sillä ajovalot todella ovat paikoitellen sitä sun tätä. Liikennesääntöjäkin lienee ja näkeepä keskustassa myös liikennevaloja. Niiden tarpeellisuus on kuitenkin hieman kyseenalaista. Liikennevirrassa kun ei tapahtu oikein minkäänlaista muutosta valojen vaihtumisen myötä. Kaikesta tästä huolimatta liikenne tuntuu jollain ihmeellisellä tavalla kuitenkin toimivan, eikä varsinaisia vaaratilanteita näe kovinkaan usein. Jalankulkijoille ei kunnioitusta anneta, mutta jos ei jää katua ylittäessä kuppaamaan vaan siirtyy ripeästi tien yhdeltä puolelta toiselle niin ongelmia ei ole. Oma viehätyksensä automatkustamisessa on, pakko myöntää.

Siirrytään painiin. Miksikö painiin? Koska Senegalissa on kaksi urheilulajia: kuningas jalkapallo ja kuninkaampi böre eli combat eli lutte eli paini. Vaikka lajia ei täällä seuraisikaan, ottelupäivät kyllä huomaa. Senegalilaiset suhtautuvat painiinsa erittäin intohimoisesti ja se näkyy myös katukuvassa päivittäin.

Niimpä kun meille tarjoutui mahdollisuus päästä kokemaan painiottelun tunnelmaa paikan päälle otimme heti Tommin kanssa tarjouksen mielihyvin vastaan. Viime sunnuntaina suuntasimme Stade Demba Diopille, jossa käytiin se suurin ottelu. Voittamaton mestari Yekini kohtasi siellä uusimman haastajansa ottelussa, joka ennakkotietojen mukaan saattaisi jäädä suuren mestarin viimeiseksi. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua pitkän matkaa ennen stadionin porttia ja turvatarkastuksissa ei muuten hassuteltu yhtään. Olimmekin saaneet ennakkoon tietää, että painimatseissa meno saattaa äityä rajuksikin, myös siis katsomossa. Tunteet ovat pinnassa. Kentällä seisseet mellakkapoliisien rivit eivät jotenkin onnistuneet huojentamaan oloa, varsinkin kun vaihtoivat yhdessä vaiheessa baretit mellakkakypäriin. Tunnelma oli kuitenkin erittäin hieno ja yleisön intohimon kyllä aisti. Varsinainen pääottelu oli varsin lyhytkestoinen ja niinhän siinä kävi että mestari kaatui. Kauan eläköön uusi mestari. Ottelun päättyessä koko kaupunki räjähti, ihmiset sekosivat aivan totaalisesti ja bileet jatkuivat keskustassa varmasti koko yön. Mukana juhlimassa olivat niin miehet kuin naiset aina pikkuipanoista vanhuksiin. Todellinen koko kansan urheilulaji siis. Hieno kokemus ja hienot fiilikset jäi, vaikkakin allekirjoittaneen jo melkein häipynyt flunssa innostui iskemään kostonhimoisesti takaisin.

Omista hommistani sen verran, että tämä viikko ja myös seuraava on kiireistä aikaa Stiinan eläinsatuprojektin kanssa. Projektia on tehty nyt kolmen eri luokan kanssa kahdessa koulussa ja ensi viikolla olisi tarkoitus ottaa mukaan vielä neljäskin koulu ja luokka. Hommat pitäis saada hoidettua ens perjantaihin mennessä, jolloin Stiina matkustaa takaisin Suomeen. Kiirettä siis pitää, mutta vielä vähän aika sitten toivoinkin että työnteko alkaisi. Nyt on sitten saanut tulkata ja pohtia sitä, kuinka paljon tulkkaamista täytyy soveltaa pienten lasten kanssa. Ihan oppikirjan mukaan ei tulkkaus ole ehkä tapahtunut, mutta viesti on välittynyt ja sehän on tärkeintä. Tänään saatiin jo projektin ensimmäisiä konkreettisia tuloksiakin ja ainakin niistä päätellen asia on mennyt yleisön ymmärrykseen. Huojentavaa.

Näissä mietteissä jatkamme kohti kuun vaihdetta. Snif snif.

Vahdinvaihto ja pääsiäinen Santhiabassa

Kirjoitusvastuu täällä sunuker blogissa vaihtuu. Edellinen kieliharjoittelija Maaria lähti parisen viikkoa sitten takaisin pohjoiseen ja tästä lähtien blogia ylläpitää minä, Tero, aina tuonne kesäkuun puoleenväliin saakka. Keskuksessa on viime aikoina eletty vähän hiljaiseloa, toissaviikolle sattui sekä Senegalin itsenäisyyspäivä että pääsiäisviikonloppu ja niimpä kaikki tunnit siltä viikolta peruuntuivat eikä tulkkauksellekaan ollut siis tarvetta. Pääsin itse työnteon makuun siis vasta viime viikolla ja työt alkoivat ihan mukavissa merkeissä. Nuorten elokuvakurssilla julkistettiin suunnittelukilpailu ja lukutaitoryhmäkin pyörähti pyhien jälkeen hitaasti mutta varmasti käyntiin.

Muutoin Santhiabassa on tapahtumia riittänyt naapuriin syntyneestä vuohen karitsasta pääsiäisviikonlopun kaksiin häihin, joista toisessa avioliiton satamaan purjehti talonmiehemme Siren pikkusisko. Lisää häähumua on luvassa tänään, kun lääkärimme Anu ja keskuksen Doudou vihitään. Onnea molemmille koko remmin puolesta.



Toubab-joukkiomme vieraili eilen Ile Ngorin piskuisella saarella Dakarin pohjoispuolella. Saari oli kaunis ja rauhallinen, mutta myös tietyllä tapaa arvoituksellinen. Valtavia uusia luksustaloja rakennettiin kovalla vauhdilla sinne tänne turistien riemuksi ja majapaikaksi ja samaan aikaan siellä täällä oli yhtä valtavia ja vaikuttavia rakennuksia jätetty puolitiehen murenemaan. Joka tapauksessa saari on kapeine kujineen ja soppineen kiehtova ja puutarhojen väriloisto paikoin upeaa katseltavaa. Löytyipä myös ranskalaisten pitämä todella viihtyisä surffauskoulu, jossa saa varsin sopuhintaan myös itselleen asuinpaikan Dakarissa vierailun ajaksi. Lisäksi poikkesimme aikaisemmin viikolla katsomaan kevään mellakoista koottua valokuvanäyttelyä.

Omasta puolestani voin sanoa, että Dakariin kotiutuminen on sujunut varsin hyvin ja näin parin viikon jälkeen on pahin terä kulttuurishokistakin alkanut väistyä. Muistissa pysynee silti pitkään maahan saapuminen myöhään sunnuntaina, yön laskeuduttua. Kuumoittavista rajamuodollisuuksista selvittiin hyvin ja lentokentän riivaajia - joista minua oli etukäteen varoitettu - ei niitäkään pahemmin näkynyt. Pääsin siis kentältä ulos varsin kivuttomasi ja pihan hälinästä löysin itse Babskun, joka otti minut hellään opastukseensa. Seuraavaksi pääsinkin sitten tutustumaan seuraavaan hikoilua aiheuttavaan asiaan Dakarissa, nimittäin liikenteeseen. Mielessäni synkät tilastotiedot siitä, kuinka matkaajaa eniten vaanivat vaarat ovat nimenomaan liikenneonnettomuudet istuin Babacarin perässä taksin virkaa toimittavaan sedan-relluun, joka näytti pysyvän koossa lähinnä tahdonvoimalla, ja nautiskelin seikkailun tunnusta. Koko päivän lentokoneessa ja -kentällä käkittyäni tuntui siltä kuin matka viimein eteni. Kojetaulun erittäin suuri ja erittäin punainen varoitusvalo johtotähtenä taksi suhaili kentältä moottoritielle, jossa katuvalot olivat harvinaista luksusta ja jonka liikennettä näytti ohjailevan arvoitukseksi jäänyt kirjoittamaton säännöstö. Turvavöiden puuttuminen ja valoteholtaan kynttilän tasoiset ajovalot kuitenkin unohtuivat öisen kaupungin virratessa ohi molemmin puolin. Myöhäisestä kellonajasta huolimatta nukkuvasta kaupungista ei voinut puhua ja tuntuukin ettei Dakar nuku koskaan. Tämä on myös muutamana yönä käynyt selväksi ainakin täällä Grand Yoffissa, jossa musiikki pauhaa välillä auringonlaskusta auringonnousuun. Nyt alkuaskeleet on otettu, mitelty voimia kunnianhimoisen afrikkalaisen suolistobakteerin kanssa ja podettu lentokoneflunssaa. Pari vuotta sitten syntyneestä ajatusleikistä on tullut totta ja täällä ollaan: Senegalissa, Afrikassa. African sun at last.

Lähdön aika

"Kaikki loppuu aikanaan" on totta kuin vesi. Eilen metsästin pari hassua tuliaista markkinoilta ja pakkasin matkalaukkua. En ollut tajunnut, että olin ostanut näin monta mekkoa! (Kaikille muille se oli kyllä tullut selväksi) Oho. No kaipa ne jotenkin saa rutattua laukkuun. Ruokatuliaisten ja joka paikkaan änkevän hiekan kanssa.

Eräs oleskeluni mielenkiintoisimmista aktiviteeteista keskuksella on ollut aikuisten lukutaitoryhmä, jossa minä ja Anu olemme toimineet apuopettajina. Pascal, projektivastaava, opettaja ja rehtori, on yleensä ainoa opettaja lukutaitoryhmässä. Eri tasoilla olevat aikuiset (ja välillä teini-ikäiset) opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan Pascalin ohjauksessa. Lisäksi ryhmässä suoritetaan yksinkertaisia laskutoimituksia ja keskustellaan yhteiskunnallisista asioista. Siinä on opettajalle haastetta! Oppilasmäära on vaihdellut yhdestä noin kahteentoista. Edistyneet lukevat ja kirjoittavat ja me autamme heitä siinä ja korjaamme mahdollisia virheitä. Olemme välillä olleet Anun kanssa lirissä, sillä oppilaiden kirjassa on välillä hyvin haastavaa sanastoa. Mielenkiintoista on ollut myös yrittää selittää sanoja kuten "enkeli" muslimille, joka ymmärtää aika huonosti ranskaa. Usein olemme piirtäneet taululle tai "näytelleet" (tervetuloa Hollywoodiin) sanoja oppilaan edessä. Aloittelijoiden kanssa olemme muun muuassa harjoitelleet kirjaimien muotoa. Oppilaat ovat olleet todella herttaisia ja ahkeria tapauksia, olen nauttinut työstä kovasti.

Eilen oli Senegalin itsenäisyyspäivä. Kävin uuden tulokkaan Teron kanssa katsomassa sotilasparaatia keskustassa. Tuli kovasti kesäinen Pariisi mieleen kun tuijotin pynttäytyneitä sotilaita paraatissa. Muuten itsenäisyyspäivä oli oudon rauhallinen. Ruoka ei eronnut mitenkään jokapäiväisestä murkinasta. (Se on siis aina nannaa) Kansa, joka tekee kaikista tapahtumista juhlan, oli erikoisen lungilla päällä. Minä olin odottanut villejä tanssiliikkeitä ja kaiuttimia joka kadunkulmassa (Kuten esimerkiksi vaalitapahtumien aikana kävi: Pitäähän sitä aina tanssia!Haluan oikeasti nähdä Keskustan kansanedustajan hytkyvän mballaxin tahdissa hernekeittoa syödessään.) Toisaalta senegalilaiset eivät sentään katsoneet telkkarista, kun muut kansalaiset juhlivat. Olen myös kuullut sellaisesta oudosta pohjoisesta kansasta, joka tuijottaa hitaasti etenevää kättelyvanaa ja muiden joraamista itsenäisyyspäivänä.

Viime päivinä pieni stressinpoikanen on ollut jatkuva kumppanini. Olen yrittänyt ottaa asiat jammilla höystettynä, mutta paljon on ollut tekemistä. Osan pyykistä sain eilen paijailtua puhtaaksi, 3/4 tavaroista on runnottu laukkuun ja pienet ja vaatimattomat tuliaiset pitävät mekkokamuille seuraa matkalaukussa. Suurin ahdistuksen aiheuttaja on kuitenkin se, että minun pitää sanoa heippa (toivottavasti "seuraavaan kertaan") monille ihmisille. Sitä täällä kohtaamaani vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä ei voi sanoin kuvailla. Moni muistaa lähdön hetkellä ainoastaan ihanat asiat. Minä muistan erittäin hyvin myös vaikeat ja ikävät hetket ja tapahtumat. Niitä ihminen kohtaa kaikkialla. Senegal ei aina ole maailman helpoin paikka hivenen avuttomalle ja naimattomalle citynaiselle. Täällä kulttuuriserot läimähtävät kasvoille oikein olan takaa. Aina kun kuvittelee, että hahmottaa jonkin asian (kuten esim. moniavioisuuden), paljastuu siitä jokin uusi kerros. Tämä on ollut yksi elämäni tärkeimmistä kokemuksista. En ala nyt lässyttää turhia. Long story short: Olen iloinen, että tulin ja yritän tulla takaisin. Kliseistä mutta totta, tähän paikkaan jää koukkuun.

Pyytämisen kulttuuri

Ylhäällä kuvia kaislahuoneesta. Nyt ei ole kyse mistään silotelluista sisustuslehden kuvista. Luksustuotteita meille edustavat jääkaappi (jossa säilytetään kaikkea pilaantuvaa ja hiirille kelpaava), vedenkeitin, hyttysverkko ja tietyin rajoituksin toimiva langaton netti. Aika simppeliä asumista, mutta me viihdymme. Tommi halusi muuten tähdentää, että hän ei ole osallistunut sotkemiseen. Voi Tombe.

Yksi ensimmäisistä hämmästyksen aiheista Senegalissa oli jatkuva pyytäminen. Kun kävelen Dakarin kaduilla, voidaan minulta pyytää useaan otteeseen kameraa, kaulakorua ja rahaa. Keskustelu voi mennä suurin piirtein näin:

Minä: "Salaam aleikum!"

Hän: "Maleikum salam!"

(Tähän väliin voi tulla tusinan verran erilaisia tapoja kysellä yleisiä kuulumisia, perheen vointia, rauhantilaa ja muuta mukavaa.)

...Hän: "Onpas sinulla kaunis mekko! Annatko sen minulle?"

Minä: "Öhöm (vaivaantunut tekohekotus), enpäs taida. Tarvitsen sitä itse."

Minulle on kerrottu, että usein kauniiden esineiden pyytäminen on vain leikkimielinen tapa kertoa, että tavara miellyttää silmää. Välillä tosin toinen ihan oikeasti haluaa esineen. Olen yrittänyt suhtautua kyselyihin huumorilla, mutta välillä olo on ollut tukala. Tietysti tapa toimii myös toisin päin. Kaduilla kävely on värien ilotulitusta, joten minä kehun usein muiden asuja. Useimmiten saan vastaukseksi iloisen "Kiitos!", mutta toisinaan minulle on tarjottu kehuttua tavaraa (useimmiten mekkoa) omaksi. Olen naurahtaen kieltäytynyt lahjasta...ja yleensä onnistunut siinä. Yhden korun olen saanut lahjaksi pikkutytöltä ja yksi mekko (samanlainen kuin se, jota olin yhtenä iltapäivänä kehunut) on teetetty minulle ompelijalla. Uskokaa, yritin kyllä sitkeästi kieltäytyä ystävällisestä eleestä, mutta fat chance! Ei tosin käy kieltäminen, kyllähän lahjan saaminen lämmitti sydäntä. Toisaalta se tuntui liian suureltä eleeltä, kun ihmisillä ei yleisesti ottaen ole ylimääräisiä kultaharkkokasoja.

Tämä tapa ei rajoitu ainoastaan kauniisiin esineisiin. Minulta pyydetään aika ajoin ostamaan jotakin, kuten esimerkiksi leipää tai parfyymiä. "Maaria, osta minulle kahvia!", ei ole sekään tuntematon pyyntö. Erinäköisiä palveluksia pyydetään myös herkästi. Suhteellisen usein residenssin ovelle koputtaa joku ja pyytää ruokaa, kuten esimerkiksi banaania tai jugurttia. Rahan pyytäminen on sekin yleistä. Välillä minulta on napattu kädestä ostamani kahvikupponen, periaatteena että "Minä haluan nyt tämän!". Usein pyyntö vielä esitetään suomalaiseen korvaan (ja varsinkin ranskalaisiin korulauseisiin tottuneelle) hyvin suoraan ja töksähtäen. Tässä asiassa on suomalaisella ihmettelemistä. Todella usein olen joutunut pohtimaan (ja samoin koko suomalaisjengi) näitä kiperiä kysymyksiä. Mitä tuollaiseen vastataan? Jos annan hänelle nyt lantin, pitääkö minun antaa kaikille rahaa? Suomalainen ei ole tottunut pyytämiseen. Täällä on ymmärtänyt, että paikallisille pyytämisessä ei yleensä ole mitään sen ihmeellisempää. "Aina voi pyytää", tiivisti sen joku. (Haluan nyt tähdentää, että kaikki eivät pyydä. Kuten kaikkialla, täälläkin on kaikenlaisia hiihtäjiä. Moni ei ikinä pyydä mitään.)

Voidaan siis sanoa, että täällä on pyytämisen kulttuuri. Mutta vastavuoroisestiti myös jakamisen ja antamisen tapa porskuttaa vahvasti eteenpäin. Jakaminen on täällä osa elämää. "Tämä on minun, tämä on sinun"-ajattelu ei oikein päde. Kahvikupposista ja tonnikalapatongista tarjotaan kaikille, yksin syöminen muiden seurassa on hyvin epäkohteliasta. Usein toinen kieltäytyy, mutta kysyä täytyy. Näin osoittaa, että on valmis jakamaan. Välillä café touba-kupistani hörppii kymmenisen eri ihmistä. Lusikan olen myös usein jakanut toisen kanssa jugurttikulhon ääressä. (Tässä vaiheessa suomalainen hygienia-intoilija nyrpistää nenäänsä.) Tapaan tottuu nopeasti ja mielestäni siinä on jotakin hyvin kaunista.

Olen välillä selittänyt jollekin senegalilaiselle kaverille, että täällä pyytäminen on meille suomalaisille vaikeaa. "Eilen eräs mies pyysi minulta 2 000 cfaa. En antanut, mutta oli kyllä inhottavaa joutua sellaiseen tilanteeseen." Kamu oli, että "Siis miksi et antanut?". Täällä Senegalissa ei ole nääs tapana kieltäytyä. "Ei" on pieni ja helppo sana, mutta sitä kuulee harvoin. Minulle selitettiin asia niin, että jos senegalilaiselta pyydetään palvelusta tai tavaraa (joka ei ole liian kallis, vaikea jne)...hän ei kieltäydy. Asia kierretään jotenkin epämääräisesti, puhutaan seuraavasta kerrasta, Jumalan tahdosta ja sen sellaisesta. Tilanne on vaikea, sillä ei halua asettaa toista tilanteeseen, jossa hän ei voi kieltäytyä. "Haluatko tulla kanssani huomenna kangasmarkkinoille?" on kysymys, johon senegalaisen on vaikea sanoa "En voi/halua/ehdi". Jos on jotakin muuta tärkeää tai suuri este, voi tietenkin kieltäytyä. Mutta yleensä toinen suostuu tai vaihtoehtoisesti jättää tulematta seuraavana päivänä. Että näin.