Pressapeliä, punnerruksia ja pynttäytymistä

Senegalissa on presidentinvaalit. Pari viikkoa sitten Suomessa oltiin samoissa puuhissa, naamakirjassa ihmiset olivat hurjan vaalihurmion riivaamia. (Olen muuten vieläkin harmissani, että en voinut äänestää Suomen vaaleissa. Läheisimmät äänestyspaikat, eli Nigeria ja Marokko, kun eivät ole aivan kivenheiton päässä.) Siitä saakka kun saavuin tammikuussa kimpsujeni kera residenssiin, politiikka on ollut kaikkien huulilla. Wolofia ymmärrän hävettävän huonosti, mutta "Wade" hyppää esille harva se minuutti random-keskustelun aikana. Wade on ollut Senegalin presidentti kahden kauden ajan. Hänen valtakautensa aikana perustuslakia muutettiin niin, että presidentin kaudet rajattiin kahteen. Nyt hän on kuitenkin ehdolla kolmannelle kaudelle. Mielenosoituksia, mellakoita, kuolleita ja loukkaantuneita on esiintynyt. Ja Chariots of Fire-teemabiisi. (Aina jos radiossa tai telkkarissa käsitellään jotakin vakavaa aihetta, kuuluu se biisi taustalla. Freaky.) Itse olen yrittänyt olla ottamatta puolta näissä (välillä sanallisesti kiivaiksi yltyvissä) kulmakunnan keskusteluissa liittyen presidentinvaaleihin. Olenhan ulkomaalaisressu. Man may Sveitsi (Olen Sveitsi). Tätä kirjoittaessani ensimmäisen kierroksen virallinen vaalitulos ei ole vielä selvillä. Kenties Wade ja Macky Sall menevät toiselle kierrokselle. On verra.

Tiedättekö, asuminen residenssissä muistuttaa pitkäaikaista asumista hostellissa retkeilyfiiliksellä höystettynä. Jos on omaa rauhaa ja tilaa rakastava suomalaiserakko, voi kaislahuone olla aika ahdistava paikka. Onneksi kukaan residenssiporukasta ei ole tällainen. Hyttysverkko ja makuupussi tosin antavat mukavasti oman tilan tuntua. Jos haluaa vähän hajurakoa, voi tietysti hipsiä omille teillensä.

Sisäpiha on kaikkien olohuone. Siellä on usein suuri lössi poikia ja miehiä. Eksyy sinne joskus jokunen nainenkin. Siellä saa harva se päivä seurata poikien treenisessioita. Joku hyppii hyppynarulla, toinen punnertaa ja kolmas juoksee rappusia ylös ja alas. Naurettavan hyväkuntoisia jäbiä. Rasvaprosentti on alhainen ja hauis suuri. Moni pelaa futista ja haaveilee ammattilaisurasta Euroopassa. Minultakin kysyttiin, että milloin osallistun work out sessioniin. (Isoveli voi lopettaa nauramisen, se kuuluu tänne saakka.) Never ever, on todennäkoinen vastaus. Suklaapatukan avaaminen on minulle jo suuri fyysinen ponnistus.

Jännää on, että täällä ei tarvitse ottaa painosta stressiä. Tai siis minä en ota. Ulkonäkopaineita luovia mainoksia näkee harvoin. Minua myös varoitettiin liiallisesta omppulimpparin juomisesta, etten laihdu liikaa. Hih. Siitä ei ole pelkoa, aamupalani koostuu munkeista ja kahvista, joka kuorruttaa hampaat mukavasti sokerilla. That said, ulkonäkö on täällä tärkeätä ja kyllähän niitä paineita ja odotuksia riittää. Vaatteet ja korut eivät ole minimalistista tyyliä nähneetkään. Itse asiassa, beesissä safariasussa olisi auttamattoman pliisu ilmestys (eli unohtakaa Meryl Streep Afrikassa-tyyli). Bling bling. Ihoa vaalentavaa saippuaa ja muita vastaavia tuotteita näkee ympäriinsä. Aika outoa, kun itse haluaa syvän brunan. Muut ovat myös bonganneet ahteria suurentavat topatut alkkarit ja rintoja suurentavan saippuan. Irtotukkaa ja peruukkeja saa ihastella kaupungilla. Kun mennään ulos juhlimaan, se myös tehdään kunnolla. Hamoset ovat lyhyitä, korot huimia, meikki on...raju ja lanteet hytkyvät villisti mballax-rytmien tahdissa. Pari viikkoa sitten olimme Anun kanssa Pape Diouffin keikalla ja pynttäytymisestä huolimatta olimme auttamattoman alipukeutuneita siveyden sipuleita verrattuna senegalilaisiin neitokaisiin. Ja kaikki tämä muslimimaassa.

Pikaloma Saint-Louisissa

Välillä ne residenssin toubabitkin (eli valkonaamat) kaipaavat lepohetkeä Grand-Yoffin hiekka-arjesta. Koko poppoo lähti kolmeksi yöksi Saint-Louisiin. Menopeliksi valikoitui sept-place (henkilöauto, jossa on loogisesti tilaa seitsemälle maksavalle asiakkaalle). Kyseinen matkustusmuoto on usein linja-autoa mukavampi ja nopeampi. Linja-autoasemalla Dakarissa näitä autoja oli mielin määrin. Hintaneuvottelu käyntiin ja on y va!

En ole erityisen uskonnollinen ihminen. Voisi sanoa, että minun ja Jumalan suhde on tällä hetkellä määrittelemätön. Senegalissa ristin usein kätöset rukoukseen tien päällä. Autot (taksit, bussit ja sept-placet) eivät yleensä pääsisi millään ilveellä katsastuksesta läpi. Turvavyötä en ole koskaan täällä käyttänyt (koska sitä ei ole tai se ei pelitä). Nopeusmittarit eivät toimi...no koskaan. Kerran taksissa ei ollut ollenkaan pimeällä ajovaloja, ja no se oli aika hämärää touhua se. Kaksi kertaa bussi on hajonnut alta. Välillä taksi on vatkannut niin kovasti puolelta toiselle, että ajattelin joko renkaan tai vaihtoehtoisesti selkänikamani irtoavan. Yleensä pelkotilan kuitenkin aiheuttaa kuski itse, eikä kulkuneuvon kurja kunto. Turvaväli on tuntematon käsite, kaasujalka on turhan innokas, vilkkua ei käytetä (tai se on kaikista autoista rikki) ja ajamiseen (ja sen riskeihin) ei suhtauduta tarvittavalla vakavuudella. Kerran bussin kyydissä pohdin liikenneonnettomuustilastoja, kunnes päätin, ettei kannata. Myös Saint Louisin menomatkalla lausuin pari lyhyttä rukousta. Ei siitä kai haittaa voi olla?

Saint-Louis oli seesteinen ja unelias Dakarin hektisyyden rinnalla. St-Louisissa oli aistittavissa samaa ihastuttavaa rappiota ja kulahtuneisuutta kuin Lissabonissa. Halkeilevat seinät hehkuivat keltaisina, vaaleanpunaisina ja turkooseina. Osa rakennuksista oli viimeisen päälle restauroitu ja osa oli raunioina. Asuimme simppelissä hostellissa vanhassa keskustassa. Yritin tosissani, mutta kuumaa suihkua en saanut. Noh, iso kyynel ja näin. Kaupunki rakentuu saaresta, pitkästä hiekkaniemestä ja mantereella sijaitsevasta osasta. Kaupunki on entinen Senegalin pääkaupunki ja se kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Siirtomaa-aika leijuu pysyvästi kaupungin yllä, sehän oli Ranskan ensimmäinen siirtomaakaupunki Afrikassa. Talsimme ympäriinsä Lonely Planetin kirja kädessä. Ruoka oli todella hyvää, vaikka niinhän se on aina Senegalissa. Kerjäläisiä, kaupustelijoita ja kaikenmaailman takiaisia oli vähemmän kuin Dakarissa, mutta lapsikerjäläisiä oli liikkellä sankoin joukoin. Kuten aina Senegalissa, roskat koristivat kaikkia tienposkia ja rantoja. Tosin Dakarissa tilanne on huomattavasti pahempi roskien suhteen. Lähdimme myös Djoudj-luonnonpuistoon (lintubongarin unelma) retkelle. Venereissun aikana näimme tuhansittain pelikaaneja, tusinan verran minulle tuntemattomia lintulajeja, vauvakrokon, villisikoja ja liskoja. Autolle palatessa python oli kivasti kerällä tien vieressä. Juoksevien apinoiden pyllyt bongasimme myös kaukaa. Hiekkatiellä kuskimme kaahasi kuin Dakarin rallissa (St-Louis edition).

Kun kävelin St-Louisin katuja, katsoin kaiholla ränstyneitä siirtomaa-ajan rakennuksia. Voisin hyvin kuvitella asuvani kyseisessä kaupungissa. Kunnostaisin pienen asunnon ihastuttavasta murjusta. Kattokruunu, tilkkutäkki ja maidonvaahdotin pitää olla. Mutta kun palasimme Grand-Yoffiin mietin, että "borta bra men hemma bäst". Kun kaislahuoneen ovi aukesi, oli hyvä olo. Olin kotona.

Hiljaisuuden hurmio(ko)?

Turun lukaalissani yövieraana olleet kamut ovat pari kertaa pyytäneet minua sammuttamaan kannettavani, koska se hurisi liian äänekkäästi. Olen monena yönä miettinyt sitä täällä Grand-Yoffissa. Kaislahuoneemme heppoisat seinät eivät eristä meteliä järin hyvin. Ja erilaisia ääniä täällä on, ja runsaasti. Kissat nujakoivat harva se ilta kadulla. Moskeijoiden rukouskutsut kaikuvat kaduilla ja kujilla kivuliaan aikaisin. Perjantai on muslimeille pyhä päivä, joten torstain ja perjantain välisenä yönä laulu raikuaa. Minä ja Anu olemme useana torstai-iltana istuneet keskuksen viereisellä penkillä ja kuunnelleet miesten uskonnollisia lauluja. Kaikesta tästä huolimatta nukun ehkä paremmin kuin koskaan. Tosin nukkuminen on aina ollut suuri lahjakkuuteni. Vedän sikeitä yhdeksään-yhteentoista asti, jos minulla ei ole mitään ohjelmassa aamupäivällä. Muut residenssin asukkaat ovat yleensä aamutohinoitten ääressä ennen minua (Yllättävää, eikö totta?). Aamutuimaan roska-auton tööttäykset kuuluvat ympäri korttelia. Jos roskiksen kansi ei mene kiinni, lähtee joku meistä (yleensä Tommi) kipittämään roska-autoa kiinni. Aamu-unisena voi myös kuunnella naapureiden wolofinkielisiä rupatteluita kadulla, joista harmikseni ymmärrän vain yksittäisiä sanoja. Kalakauppiaan monotoninen myyntipuhe kuuluu joka aamu, kuten myös vuohien aikaansaama mökä (yksi niistä on äänestä päätellen saanut aamupalaksi whiskyä ja röökiä). Sanomattakin on selvää, että huonouninen isäni ei täällä saisi levättyä silmäystäkään.

Viime viikolla olin lääkäri-Anun seurana Këur Soda-koululla kaksi kertaa. Ensimmäisenä kertana aiheena oli HIV ja malaria ja toisella kertaa esitelmä koski rokotuksia. Molemmilla kerroilla oppilaat olivat innoissaan ulkomaalaisista vieraista ja opettajat auttoivat asian yksinkertaisessa selittämisessä. Suomalaisella mittapuulla kysymyksiä riitti. Anu puhuu hyvää ranskaa, joten minun tehtäväkseni jäi taustalla hymyily ja lapsille vilkuttelu. Malarian osalta tärkein asia taisi olla se, että hoitoon hakeudutaan ajoissa eikä viime hetkellä. Tosin hoitoon tarvitaan rahaa, jota kaikilla ei luonnollisestikaan ole. Luokkahuoneissa moni lapsista halusi kertoa tarinan. Senegalissa on vahva suullisen tarinankerronnan perinne. Tarinoissa eivät seikkailleet Harry Potterin hahmot, vaan hoitoa vaille jääneet ja sittemmin kuolleet lapset. HIV:n osalta esitelmä keskittyi mahdollisiin tartuntatapoihin ja oireisiin. Sen kertominen, että tauti leviää myös sukupuoliteitse, osoittautui vähän mutkikkaaksi. Kenellekään ei liene yllätys, että kyseisestä aihealueesta ei täällä puhuta niin avoimesti kuin kotimaassa. Rokotuskeskustelussa olennaisimmaksi asiaksi nousi rokotusten toimintatapa, immuniteetti terminä ja yleiset harhaluulot rokotuksiin liittyen.

Nyt seuraa wildlife update: Suuria papanoita on löytynyt residenssin verannalta viime päivinä. Pari ihmistä on vahvistanut nähneensä jättikokoisen rotan tai sen näköisen eläimen residenssin alueella. Meidän liima-ansaamme ei ole suunniteltu niin suurelle eläimelle, se lähtisi luultavasti megarotan mukaan makuualustaksi. Residenssissä majailee vielä (sinnikkäistä salamurhayrityksistä huolimatta) ainakin yksi hiiri. Se voi tulla nököttämään kannettavan viereen, kun joku on työn touhussa. Rohkea kaveri.

Hikoilua ja huristelua

Dakarin katukuvassa huomio kiinnittyy aika nopeasti väreihin. Senegalilaisnaisten vaatteet ovat jotakin ihan käsittämätöntä. Olemme residenssin naisten kanssa harva se päivä ihastelemassa Grand-Yoffin markkina-alueen kangaskujan valikoimaa. Ensimmäisellä kerralla on kuin saisi yliannostuksen väreistä ja kuoseista. Silmä ei pysty rekisteröimään kaikkea. Keskuksessa ompelijana työskentelevä Aida-rouva on ollut työllistetty, kun olemme raahanneet hänelle kangaskasoja ja piirrustuksia.

Mina olen teettänyt tähän mennessä ainoastaan yhden mekon senegalilaisesta kankaasta. Mites nyt näin mekkomaanikolle on käynyt? Ei hätää, toinen on jo suunniteltu ja kangas odottaa tapaamista ompelijan kanssa. Luulen, että matkalaukkuni täyttyy mekkokamuista ennen pitkää. Minut tunnettaneen Turun katukuvassa Mama Africana.

Kaduilla huristelevat värikkäät car rapide-minibussit ovat olennainen osa Dakaria. Niissä matkustaminen on varsinainen Elämys. Nopeata ne eivät (nimestä huolimatta) ole nähneetkään. Bussin sisällä on tiivis tunnelma ja jokainen vapaa sentti on hyödynnetty. Bussit ovat usein hajoamispisteessä, kuskin pipo heiluu päässä kuoppien tahdissa (senegalilaiset miehet käyttävät usein söpöjä kuviollisia ns. vauvapipoja) ja uskonnollisten johtajien naamat koristavat seiniä. Kerran olin aivan vakuuttunut, että bussin lattia tipahtaa kadulle. (No mutta se oli valkoinen bussi se, eri asia.) Kun joku haluaa ulos täpötäydestä minibussista, seuraa siitä vuorikiipeilya ja musertumista. 12-vuotiailta näyttävät rahastajat roikkuvat usein vaarallisesti bussin ulko-ovessa kiinni.

Tuo kalpea Marimekkohamoseen pukeutunut naikkonen on Maaria aka Mörri. Tai no tuo on ruskettunut versio minusta. Poseeraan tuossa senegalilaisen painijan kuvan vieressä. Kyseessä on Senegalin kansallisurheilulaji. Painijoiden nassut koristavat kaikkea sipsipusseista lasten kouluvihkoihin. Olen kerran katsonut yhden matsin naapurin olohuoneessa limsalasi kädessä. Lajissa tanssitaan ja läpsitään. Se on hujauksessa ohi. Jalkkis on toinen senegalilaisten rakastama laji. Jotenkin onnistun tällä aina tupsahtamaan keskelle jalkapallopeliä.

Hiiri numero neljä jäi liima-ansaan kiinni hetki sitten. Anu pelästyi pahanpäiväisesti pari yötä sitten kun verannalla odotti vieras. Megalomaanisen kokoinen rottaa muistuttava olio sai myös tapaamisesta slaagin ja viuhahti rappuset alas. Kai tämä läheinen yhteiselo luontoäidin kanssa tekee hyvää tälläiselle cappuccinoa juovalle kaupunkilaisihmiselle, joka on kerran elämässään lypsänyt lehmän. Omistan myös maidonvaahdottimen ja pidän usein kaulahuivia myös sisällä. Syntilista sen kun pitenee.
Maaria

Mihin sä lämmön veit?

Viime aikoina yksi suosituimmista keskusteluaiheista naapureiden kanssa on ollut sää. "Eikö täällä olekin kylmä?", moni huikkaa kaksi paitaa päällekkäin. Lämpötila on viime viikkojen aikana usein huidellut parinkympin molemmin puolin. Jopa karaistunut suomalainen on vetäissyt villatakin aika ajoin päällensä. Kun saavuin Santhiabaan noin kolme viikkoa sitten, täällä oli todella kuuma. Nyt sää on miellyttävä. Voisin vielä mainita, että kirjoittelen tätä residenssin sisäpihalla kesämekko päällä. Uutisista päätellen, Suomessa kesämekko ei ole sopiva vaatetus ulos. Villahousut ja karvalakit kunniaan!

Pari tavaraa on osoittunut tarpeelliseksi täällä. Muhkea makuupussi lämmittää öisin, otsalamppu taas mahdollistaa liikkumisen ulkona pimeyden laskeuduttua (katulamppuja on harvakseltaan) ja romskuihin syventymisen pimeässä kaislahuoneessa. Hyttysmyrkkyä roiskin joka ilta iholleni ja se tuntuu tehoavan aika hyvin. Kauheassa kunnossa olevat läpsykkäni koristavat jalkoja oikeastaan joka päivä. Hiekkakaduilla ei oikein voi muilla jalkineilla kävellä. Yritin kyllä, baltsut imaisivat sisäänsä pari desiä hiekkaa ja muuttuivat miellyttävän harmaaksi.


Olenko muuten maininnut, että meillä ei ole lämmintä suihkua? Suomessa olen tunnettu epäekologisesta vedellä lotraamisesta. Täällä olen huomattavasti nopeampi. Miksiköhän? Välillä (lue: viileät aamut) minä kerään rohkeutta (1 2 3...) astua kylmään suihkuun, mutta yleensä se on suht'koht kivutonta. Vessa on ns. "reikävessa" ja se on vaatinut vähän totuttelua, jotta turhilta roiskeilta vältyttäisiin. Ettei mene niin sanotusti reisille.

Aamupala löytyy joko jääkaapista tai lähikaduilta. Menemme usein koko porukan voimin residenssin eteen juomaan mausteista café Toubaa ja mussuttamaan munkkeja. Toinen käypä vaihtoehto on täytetty leipä, itse pidän tonnikala- tai hernetäytteestä. Nam. Karppaajat varokaa! Aamut ovat täällä yleensä hitaita ja projektit keskittyvät iltapäiviin ja iltoihin. Tämä sopii minulle mitä parhaiten, sillä aamuvirkkua minusta ei saa. Ihanaa kyllä, muutkaan residenssiläiset eivät saa kicksejä kukonlaulun aikaan heräämisestä!

Keskus koostuu siis vessasta, suihkusta, pesuhuoneesta, sisäpihasta, kirjastosta, projektitilasta ja kaislahuoneesta. Lisäksi alakerrassa on yksi erillinen huone, jossa minä asuin ensimmäisen viikon, kun yläkerrassa ei ollut vapaata petiä. Korttelin väki käy keskuksessa opiskelemassa, harrastamassa ja ihan vaan oleskelemassa. Sisäpiha toimii välillä parturi-kampaamona, pyykkitupana, internetkahvilana ja rukouspaikkana. Me suomalaiset olemme osa naapuruston arkea, ja he meidän.

Kohta on lounasaika, vatsa kurnii. Leegi leegi!

Maaria

Elämää Santhiabassa

Muistan hakeneeni Senegalista tietoa noin vuosi sitten. Päädyin Taiteilijaseuran sivulle, jolla oli tietoa Taf Taf-residenssistä. Loppukeväästä lounastin opiskelijaruokalassa erään tuttavani kanssa ja höpöttelimme niitä näitä. Hän kertoi toimineensa vapaaehtoisena juuri Taf Taf-residenssissä Dakarissa. Kokemus oli ollut mitä mahtavin. "Entä jos minäkin?", pohdin silloin mussuttaessani pastaa. Reittini Grand Yoffin hiekkaisille kaduille mutkitteli Pariisin bistrojen ja Montpellierin kapeiden kujien kautta. Tänne tämä Maaria Matkalainen tupsahti 11.01.2012. Ja olen siitä todella tyytyväinen.

Majailen residenssin toisessa kerroksessa, eli kaislahuoneessa, lahjakkaan taiteilijapariskunnan Tommin ja Marian ja heidän herttaisen tyttärensä Floran kanssa. Myös lääkäri-Anu on kämppis ja pohdiskelee kanssani uusia mekkomalleja. Kuivakäymälä- ja aurinkokeitin-projekteja vetänyt Rauni lähti kotiin pari päivää sitten ja paikallisten kalastajien kanssa yhteistyötä tehnyt Kukka halasi meitä ja hyppäsi koneeseen pari viikkoa sitten. Minä siis yritän tulkata muille residenssiläisille ja osallistun aikuisten lukutaitoryhmään ja opetan pienimuotoisesti englantia. (Tässä vaiheessa täytyy rauhoitella kotiväkeä ja muita minut hyvin tuntevia; Flora-muksu on jees. En ole tunnettu lapsien leikkitäti eikä minusta sitä tule. Mutta tuo Flora rakastaa mekkoja ja no pakkohan mekkomaanikkojen on pitää yhtä.)


Meitä asustelee siis yläkerran "makuusalissa" 4 1/5 tyyppiä. Tai siis on meillä muita kämppiksiäkin. Hyttysiä, hiiriä, torakoita ja Godzillan kokoisia pörriäisiä. Onneksi hyttysverkko on keksitty, sinne voi koteloitua yöksi pikkuasukkaita piiloon. Olemme myös levittäneet rottaliimaa kartonkilappusten päälle ja kolme hiirtä on jäänyt nalkkiin. Kyllä säälitti nähdä ne sätkimässä paperin päällä hädissään. Kunnon tyttöhärpäkkeenä ulkoisiin tappamisen naapurimiehille. Mitähän Pariisin kämppis Minni-hiirulainen ajattelisi minusta nyt? Minni oli herttainen kämppis ja ei häirinnyt minua millään lailla. Nämä eläinkämppikset olivat röyhkeitä ja rapistelevat kaikissa pusseissa ja purnukoissa. Nyt rapistelu on olennaisesti vähentynyt ja residenssiläiset nukkuvat yönsä sikeämmin. Mutta kyllä hiiriperheen lapsenlapsi tai eno täällä varmaan vielä majailee. Sitä tapaamista odotellessa.

Dakarin sanotaan usein olevan ruma kaupunki. Yksi ensimmäisistä asioista, joihin kiinnittää huomion, on likaisuus. Roskaa on joka paikassa ja hajut ovat sen mukaiset. Hiekkaa on uskomattoman paljon, se peittää kaikki pinnat, sitä löytyy ruuasta ja se hiertää kengissä. Arkkitehtuuri ei yleensä hivele silmää. Kuten Maria sanoi, kauneutta löytää täällä muista asioista. Ihmisten pukeutuminen on huikean värikästä ja upeaa. Merta ja rantoja voi pällistellä ympäri kaupunkia. Hedelmät ovat pulleita ja värikkäitä. Kohteliaisuus, avuliaisuus ja anteliaisuus ovat myös ehdottomasti kauniita asioita. Niitä täällä riittää.

Maaria